maanantai 20. lokakuuta 2014

Roolileikkejä ja pelastustehtäviä.


Itse pidän kovasti syksystä. Ja tämä syksy onkin ollut siitä kiva, että ollaan saatu peliseuraa mieheni kanssa viikottain. Pelihyllykin on saanut hieman lisää täytettä, kun kävimme Lautapelit.fi:n Helsingin pisteen uusien tilojen avajaisissa. Kivalta näytti, vaikka kuulemma aikoivat vielä hieman säätää hyllyjä yms.

Mukaamme tarttui tuolloin hauska palomiesaiheinen yhteistyöpeli Flash Point - Fire Rescue, jonka perään olin jo hieman haikaillut. Tätä onkin tullut jo pelattua moneen otteeseen, etenkin pelailua harrastavien siskontyttöjeni Maijun ja Ainon kanssa. Erityisesti myös aviomieheni Jani tykästyi tähän, enkä yhtään ihmetellyt, sillä yksi hänen lempipeleistään on Pandemia, joka on myös oiva yhteistyöpeli. Flash pointista saa hyvinkin haastavan pelin, nostamalla vaikeustasoa, ja tästä syystä annoimmekin pelille lempinimen VPK= Varmasti Palaa Kaikki. Peliä on myös mahdollista pelata ns. perhesäännöillä, mutta oikeasti en suosittele niitä muuta kuin ihan ensimmäiselle pelikerralle. Edes perheille. Pelin kehittyneemmät säännöt on paljon mielenkiintoisempia, eikä ne nyt niin vaikeita ole, ettei niitä oppisi kuka tahansa parin pelikerran jälkeen. Ilman niitä peli kuitenkin tuntuu todella vajavaiselta ja jopa sangen tylsältä.  Flash Pointiin on myös saatavalla monta lisäosaa, jotka tuovat erilaisia pelilautoja erilaisine palotilanteineen.  Kerron näistä sitten lisää, kun pääsen tutustumaan niihin. Toistaiseksi tyydytään peruspeliin.

      Palomies hommissa.
                                                             
Toinen mukaan tarttunut ostos oli Citadels, joka on jo melkeinpä 15 vuotta vanha peli. Aikanaan se sai kovasti suosiota, mutta ehkä ei nykypäivänä ole enää niin suosittu. Muita samoja mekaniikkoja sisältäviä pelejä on tullut ja kenties antanut potkut Citadelsille, mutta koska meillä ei sitä ollut itsellä, ei siihen ole voinut kyllästyä. Ja toisaalta pidän sen yksinkertaisuudesta. Monet ovat kertoneet korvanneensa Citadelsin merirosvoaiheisella Libertalialla. Citadelsissa on keskeisintä roolien valinta ja niiden hyödyntäminen rakentaessasi keskiaikaista kaupunkiasi. Joo, keskiaika ei ole ihan mun juttu, mutta tässä se ei niinkään haittaa.  Monet valittavat Citadelsin pituudesta, mutta me ollaan kyllä pelattu tätä melko nopeastikin, joten itse en voi siitä valittaa. Ainoa asia, josta napisen hieman, on 
suomenkielisen painoksen järjettömän iso laatikko. Oikeasti aivan älytöntä laittaa korttipeli kolme kertaa liian isoon laatikkoon. 

  
          Huono kännykameralla napattu pikaotos.

Käväisitiin samalla reissulla myös Fantasiapeleillä, ja tarttuihan sieltäkin jotain mukaan. Nimittäin olisin ostanut Lautapelit.fi:ltä The Resistancen ja Coup:n ( lausutaan Cuu:n) mutta nepäs olivatkin loppu, joten päädyin  kilpailijan pelihyllyille. Oikeasti yritetään kyllä tukea molempia kauppoja melko tasaisesti. So, no worries!
Mulla on nyt selkeästi tällainen roolien valinta/bluffauspelien hamstrausvaihe. Edellä mainitut pelit ovat molemmat  nopeita fillereitä, joista varmasti kirjoittelen tänne jossain vaiheessa enemmän.  The Resistancesta löytyy JuuTuubista hauska pätkä, jossa Geek&Sundryn TableTop:pilaiset pelailevat peliä. Kannattaa katsoa, jos on yhtään pelistä kiinnostunut. 
Coup on hieman samankaltainen, äärimmäisen hauska bluffauspeli. En suosittele sitä pelaajille, jotka ottavat nokkiinsa jos lentävät pelistä nopeasti ulos. Peli on kuitenkin niin lyhyt, ettei jäähypenkillä kerkeä kauaa olemaan, ja sitten voidaan pelata pari kolme peliä putkeen. Coup:n nykyinen painos on sijoitettu samaan tulevaisuuden maailmaan kuin The Resistance, mutta sen alkuperäinen versio taisi sijoittua keskiaikaiseen Italiaan tai Ranskaan tai jotain sinne päin. Itse en voi sietää alkuperäisen laitoksen ulkoasua, joten olen äärimmäisen tyytyväinen omistamaani versioon. Mutta makuasia taasen tämäkin.
                                                                        
  
     Pikaotos komponenteista. Oikein tyylikkäitä mielestäni.

  
             Esimerkkejä komponenteista.

Ostin Coup:n lisäosan Coup:Reformation:in samalla kertaa, se taisi maksaa vain 12e, mutta ei olla vielä sen paremmin siihen tutustuttu, kun peruspeli on ollut todella hauskaa pelattavaa. 
The Resistancesta on myös Avalon teemainen versio, mutta itse suhtaudun siihen ainakin toistaiseksi hieman varautuneesti. Pidän Resistancen simppeliydestä, eli olet joko vakooja tai et, kun taas Avalonissa on useampia rooleja, jotka voit olla.  Pyöreän pöydän ritarit on toki mielenkiintoinen aihe, pidänhän esim Shadows ovet Camelotista paljon, mutta ehkä en sotkisi sitä tähän peliin. 

Nyt kun vielä Mascarade palaisi Lautapelit:fin varastoon, niin olisin todella tyytyväinen. Marraskuu lähenee, jolloin on syntymäpäiväni, joten pidetään peukkuja, että saisin sen lahjaksi. 

Palailen pian tarkemmalla katsauksella joihinkin yllämainituista, joten ei muuta kuin pelailemaan!







maanantai 6. lokakuuta 2014

Fury of Dracula, jahtauspelien kingi?


Kolmisen vuotta sitten huudettiin Huuto.netistä muistaakseni mukavaan hintaan Fury of Dracula -niminen Fantasy Flight Gamesin jahtauspeli. Ja sitten se istuikin sen about kolme vuotta meidän hyllyssä, lähes koskemattomana. Muutamaan otteeseen avasin laatikon ja lueskelin sääntölehtistä, mutta se tuntui aina jotenkin sekavalta, ja meinasin joka kerta nukahtaa puolessa välissä. Tiedä sitten kummasta tämä kertoo enemmän, minusta vai siitä sääntökirjasta.

Syy siihen, että aikanaan kyseinen peli ostettiin, oli että se oli huokeaan hintaan käytettynä, mutta uudenveroisena(tästä tosin voidaan sitten olla erimieltä) ja koska esim Scotland Yard on meille mieluisa peli, ajateltiin tämän tuovan hieman lisää teemaa ja syvyyttä tämänkaltaiseen peliin.

Peli oli tosissaan sisältä ihan hyvässä kunnossa, mutta laatikko ei todellakaan ollut uudenveroinen. Siinä vaiheessa kun noudettiin peliä en sitten enää jaksanut kyseisestä asiasta nillittää, sillä huomasin ettei kemia myyjän kanssa oikein natsannut. Otettiin peli ja maksettiin, ja lähdettiin pikaisesti kotiin.

Viime viikolla sain jostain syystä vihdoin energiaa lukea koko sääntökirjan ja ehdotin miehelleni, että pelattaisiin harjoittelupeli kahdestaan. Mikä huikea idis! Eilen illalla levitin pelilaudan esiin ja ruvettiin hommiin. Minä valitsin Draculan roolin, koska ohjeissa suositeltiin pelaajan joka tuntee säännöt parhaiten valitsevan Draculan. Janille jäi siis kaikki jahtaajat. Kaikki neljä. Helppo homma!

Eikä meillä mennyt kuin neljä tuntia, eli tunti yli arvioidun peliajan. Mieletön saavutus mielestäni. Okei, unohdin pari pienen pientä sääntöä lähes koko ajan, eli että merikortteja ei näytetä vaikka jahtaaja tulisikin kyseiselle merialueelle, ja että aika pysähtyy merellä. Mikä logiikka? Miksi merellä kulku pysäyttää ajan? Eihän tollaista voi muistaa. Paitsi nyt tietenkin jälkikäteen.

Neljän tunnin jälkeen oltiin kyllä loppuun imettyjä( heh heh vampyyriläppä), mutta oli se kyllä hauskaakin. Tämän genren pelit kyllä iskee ainakin minuun, mutta Fury of Dracula on sen verran massiivinen teos, ettei sitä ihan tosta noin vaan tule pelattua. Ja kiireessä ei pitäisikään, koska ainakin Draculalla yksikin hutiloitu päätös voi olla hänen kannaltaan kuolettava. Itse tein juuri sen virheen, että en kiinnittänyt huomiota vuorokauden aikaan, ja Jani pääsi yllättämään minut päivällä, ja kaikkihan tietää, että Dracula on päivällä heikko.

Jani tiivistää verkkoaan, vaan eipä löydä. 

Fury of Draculaa ei voi kyllä teemaköyhyydestä syyttää. Pelilauta on mukavasti tehty muistuttamaan vanhaa karttaa ja muutenkin kaikki komponentit tukevat tarinaa, joka pelin myötä avautuu. Itse pidin
kovasti tavasta, jolla Draculan liikkeet ilmaistiin korteilla eikä paperilla ja kynällä.

Pelin ainoa isompi ongelma on, että säännöt kaipaisivat ehkä hieman virtaviivaistamista. Mutta tämäkin lienee makuasia. Fury of Dracula saa toistaiseksi jäädä meidän kokoelmaan, mutta jää nähtäväksi kuinka pitkäksi aikaa. Jos saan kavereita innostumaan ko. pelistä niin mikäs siinä,
hauskahan se on, mutta epäilen kovasti että samaisessa hyllyssä istuva Letters from Whitechapel saa enemmän pöytäaikaa. Kyseiset pelit ovat hyvinkin samankaltaiset, mutta Whitechapel on säännöiltään elegantimpi, joskin piirun verran vähemmän temaattinen.

Tulikohan tästä nyt hieman negatiivissävytteisempi postaus, kuin mitä oli tarkoitus?
Miinuksista huolimatta Fury of Dracula on viihdyttävä kokemus.

Aloitin aamun kahvin ääressä lukien netistä kaikista mahdollisista virheistä, joita tein pelin aikana. Eikä niitä ollut kuin ne pari, jotka jo ylempänä tunnustin. Ei huono.
Huomioi peliaiheinen kahvimukini.












keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Hukkuako veteen, hautautuako hiekkaan vai nappaisiko possulenssun?

Pelattiin tällä viikolla Matt Leacockin Kadonnutta kaupunkia, ja tulipa mieleeni hieman vertailla herra Leacockin kolmea sisaruspeliä keskenään. Kyseiset pelit ovat siis Kadonneen kaupungin lisäksi Salaisuuksien saari ja Pandemia. Kaikki kolme ovat yhteistyöpelejä ja jakavat muutamia pelimekaniikkoja keskenään. Näistä kaksi ensiksi mainittua ovat oikeastaan toisilleen jatkoa tarinallisesti.

Yhteistyöpelit ovat nykyään kovassa suosiossa, ja itsekin pidän niistä kovasti. Siksipä omistan nuo kaikki kolme edellämainittua peliä. Mutta joku voisi haluta näistä vain yhden, ja miten valita itselleen sopivimman? Teema on yleensä hyvin iso vaikutustekijä peliä valittaessa, mutta ei tietenkään ainoa.

Salaisuuksien saari, alkuperäiseltä nimeltään Forbidden Island, vie pelaajat uppoavalle saarelle, jolta heidän olisi tarkoitus löytää neljä aarretta ja vielä päästä poiskin, ennen saaren vajoamista unohduksiin. Pelin vaikeutta voi säädellä aloittelijasta legendaariseen, ja tämä on yhteistä kaikilla kolmella pelillä.

Englannin kielisen painoksen kansi. Peli löytyy myös suomennettuna.

Pelaajat valitsevat itselleen roolit ja nappulat, ja aloittavat kukin omalta laataltaan ympäri saarta. Jokaisella roolilla on jokin erityistoiminto, minkä vain kyseinen pelaaja voi tehdä. Kuten esim liikua viistoon, tai uida tyhjien aukkojen yli, tai mahdollisesti lennättää muita pelaajia helikopterilla ympäri saarta.

Keltainen pelaaja aloituslaatallaan, vieressä hänen roolikorttinsa, Navigaattori.


Pelaaja voi vuorollaan tehdä neljä toimintoa, kuten esim liikkua, antaa kortin samalla laatalla olevalle toiselle pelaajalle, tai rantauttaa laattoja eli kääntää laattoja ympäri. Kerättyään neljä samaa 
kuvakorttia, ja löydettyään laatan jossa on tuo sama kuva, saa hän pelastettua kyseisen aarteen 
itselleen. Tärkeätä onkin pitää huoli, ettei nämä aarrelaatat pääse uppoamaan. Sillä pelistä haastavan 
tekee korttipakka, josta pelaaja nostaa kortteja vuoronsa loputtua.    

Näissä korteissa on saaren laattojen kuvia. Ensimmäisellä kerralla laatta käännetään ylösalaisin, mikä 
tarkoittaa sen tulvivan. Mikäli sama kortti ilmestyy uudelleen, poistetaan kyseinen laatta pelistä kokonaan. 

Esimerkki saaresta pelin alussa.

Haastetta peliin voi tuoda keksimällä oman mallin saarelle. Ylläoleva kuva on vain esimerkki perusasetuksesta, millä on toki hyvä aloittaa.

Coral palace tulvii, ja sininen pelaaja aikoo pelastaa tilanteen vuorollaan.

Pelin voi hävitä usealla  tavalla, mutta voittaa vain yhdellä: keräämällä kaikki neljä aarretta, ja pääsemällä helikopterin kyytiin  sen laskupaikalta. Mikäli peli tuntuu liian helpolta, on sen vaikeustasoa helppo säätää nostamalla veden korkeustasoa korkeammaksi.


Vaikeustaso nousee myös pitkin peliä, Vesi nousee -kortin ilmestyessä.

Salaisuuksien saari on oiva tutustumisretki yhteistyöpeleihin, ja kokemani perusteella erittäin sopiva perhepeli.  Se kalpenee kuitenkin hieman sisarensa, Kadonneen kaupungin vierellä mutta on silti ansainnut paikkansa meidän hyllyssä. Pelin kauniit komponentit herättävät varmasti monen huomion, ja kutsuvat pelaamaan sellaisiakin, jotka eivät normaalisti pelaile. 

Salaisuuksien saaren tarina jatkuu Kadonneessa kaupungissa, jonne pelaajat ovat joutuneet heidän helikopterinsa hajottua keskellä aavikkoa. He joutuvat suojautumaan hiekkamyrskyltä unohtuneessa hiekkaan vajonneessa kaupungissa, etsien osia mystiseen lentävään aluksen romuun.

                                               
Kuva kannesta.


Kadonneesa kaupungissa ja Salaisuuksien saaressa on jotain samaa, kenties yleinen tunnelma. Yhteisiäkin mekaniikkoja löytyy, mutta itse koen Kadonneen kaupungin haastavammaksi. Ja se on siis mielestäni hyvä asia.

Suurin eroavaisuus näiden kahden pelin välillä on, että Kadonneessa kaupungissa laatat eivät katoa pelistä, vaan täyttyvät hiekalla, mikä on mahdollista kyllä poistaa. Tämä onkin yksi toiminto, minkä pelaaja voi vuorollaan tehdä. Toinen eroavuus on, että peli voi loppua, mikäli pelaajalta loppuu vesi. Sillä aavikolla on kuuma ja aurinko paahtaa seikkailijoiden niskaan. 

Pelin kuluessa pelaajien vesivarannot hupenevat, elleivät he löydä kaivoa, mistä hakea täydennystä.


Hienoin elementti minusta, on aavikkoa pyörittävä hiekkamyrsky. Tilanne aavikolla muuttuu jokaisen pelaajan jälkeen, ja pelaajien on varottava etteivät he hautaudu hiekkaan. Mystisen lentokoneen osat löytyvät vihjeiden avulla hiekasta, ja ne on kaikki löydettävä ennen kuin hiekkapino loppuu.

Punainen pelaaja ei voi liikkua vasemmalle, ellei hän poista laatalta  hiekkaa.


Avukseen pelaajat voivat löytää erinäisiä vekottimia, kuten aurinkokilven, terraskoopin tai dyynintuhoajan.  Varsinkin aurinkokilpi on erityisen hyödyllinen, mikäli vesivarasto sattuu olemaan lopuillaan. 
Esimerkit hyödyllisistä apuvälineistä.

Hiekkamyrsky pahenee pelin edetessä, joten pelaajat joutuvat mukautumaan tilanteisiin ja 
koordinoida vuorojaan sen mukaisesti. Tässä piileekin ns. alfapelaajan vaara, eli joku saattaa ruveta pomottamaan muita pelaajia. Tämä on yleistä yhteistöpeleissä. Mutta itse olen sitä mieltä, että jos muut eivät anna yhden pomottaa, ei tämän pitäisi olla ongelma.  Vuoroista on toki hyvä keskustella ryhmän kanssa, mutta jokainen tekee vuoronsa päätökset itse, kantaen vastuun tuloksesta. Joskus riski kannattaa, joskus taas ei. 

Myrsky pahenee pelin kuluessa.

Itse pidän Kadonneesta kaupungista kovasti. Pelin komponentit ovat hienoja ja tyylikkäitä. Sitä on myös hauska katsoa sivusta, mikä ei ole välttämättä kovin yleistä peleissä.  Verrattuna Salaisuuksien saareen, koen tässä olevan enemmän asioita mitä ottaa huomioon, ja päätökset ovat 
mielenkiintoisempia ja tunnelma ehkä piirun verran ahdistavampaa. Ja sanon tämän siis positiivisena kommenttina, koska haluan yhteistyöpelin aiheuttavan pelaajissa pientä ahdinkoa. Muuten peli on liian helppo.


Näiden kahden pelin isosisko Pandemia taasen tuntuu ja näyttää aivan eri peliltä, vaikka sisältää paljon samoja ideoita.  Pandemiassa pelastetaan maailmaa neljältä taudilta. Pelaajat valitsevat itselleen roolit (kuulostaako tutulta...?) joista jokaisella on taas joku toiminto erilainen kuin muilla. Suosittelen ehdottomasti, että mikäli Pandemia siirtyy ostoslistallesi, hankit samalla siihen ensimmäisen lisäosan Tuhon partaalla. Itse en koskaan pelaa ilman tätä. Lisäosasta ei tarvitse ottaa kaikkia juttuja kerralla peliin, mutta sen tuomat uudet roolit on jo itsessään sen arvoiset. 

Pandemian ensimmäinen laitos. Toisen painoksen kansi on erinäköinen, mutta peli sama.


Pelaajien tehtävänä on matkustella ympäri maailmaa parantaen tauteja, rakentaen tutkimuskeskuksia ja etsiä parannuskeinoja neljälle maailmaa uhkaajille epidemioille. Taudit leviävät kiihtyvään vauhtiin ja välillä epätoivo nostaa päätään. Mutta sen jälkeen onkin supercoolia voittaa peli viime tipassa, valmistamalla jokaiseen tautiin lääkkeen. Helppoa eikö?

Vaan ei ole. Pandemia on haastava peli, jossa tilanne saattaa pahentua lumipalloefektin tavoin. Sanonta tyyntä ennen myrskyä kuvaa peliä hyvin. Mutta on se vaan niin hyvä. Jokainen valinta tuntuu äärimmäisen tärkeältä, mikä ei aina ole niin voimakkaasti läsnä Pandemian sisarpeleissä. Tauteja kuvaavat kuutiot vaan leviävät ja leviävät.  Pelikorteissa onneksi löytyy apukortteja, joilla saa  katastrofin hellitettyä hetkeksi.

Sininen tauti leviää Milanoon.


Niin kuin Salaisuuksien saaressa ja Kadonneessa kaupungissa,  pelin tilanne pahenee nopeasti, tässä tapauksessa Epidemia-korttien ilmaantuessa. Epidemia-korttien määrä pakassa määräytyy vaikeustason mukaan.  Mikäli tämä pakka pääsee loppumaan, tai jonkun värin tautikuutiot ovat kaikki pelilaudalla, tai leviämismittari kuluu loppuun, on peli ohitse.

Mikäli leviämismittari kohtaa pääkallon, peli loppuu.


Pandemia on näistä kolmesta selkeästi monimutkaisin peli.  Sen ulkonäkö myös voi olla joillekin tylsä, vaikka itse peli onkin mukaansa tempaava.  Näistä kolmesta Pandemia on ehdottomasti suosikkini, Kadonnut kaupunki on hyvänä kakkosena.