tiistai 16. elokuuta 2016

Rakennustyömaalta Tylypahkaan ja sieltä takaisin.

Days of Wonder on yleisesti  ottaen hyvin luotettava lafka. Heidän julkaisemat pelit, joita ei vuosittain tule yleensä kuin yksi, tehdään rakkaudella ja kunnioituksella. Tai siltä se ainakin kuluttajasta tuntuu. Komponentit ovat aina hyvälaatuisia, ohjekirjat siistejä ja yleisilme on kutsuva. Vaikeudeltaan heidän pelinsä ovat usein perhepelien kategoriaan sijoittuvia, mutta usein myös sellaisia joita harrastajakin jaksaa vääntää. Juurikin näistä syistä kiinnostuin heidän viimeisimmästä pelistä Quadropoliksesta.

Kaupunkini rakenteilla.

Sim City on monelle tuttu suosikkipeli, jota tuli pienempänä( tai isompana) väännettyä tietokoneella. Aiheena kaupungin rakentaminen on suosittu myös lautapelien keskuudessa. Hauskasta teemasta riippumatta Quadropolis on loppujen lopuksi melko abstrakti peli, joten jos haet oikeaa Sim city -simulaatiota, kannattaa kokeilla Suburbiaa. Siitä huolimatta, ensikertalainen Francois Gandon on onnistunut luomaan mukiinmenevän paketin.

Quadropoliksessa jokaisella pelaajalla on oma kaupunkilauta, ja pöydän keskellä on yksi yhteinen lauta, jolta arkkitehtien avulla haetaan piirustuksia eri rakennuksille. Peliä voi pelata kahta eri versioita, Classicia tai  Expertiä. Classicissa pelaajilla on jokaisella omat arkkitehdit ja Expertissä on yheinen arkkitehtiläjä, josta vuorollaan pelaaja valitsee haluamansa. Expertissä on myös enemmän rakennustyyppejä, mutta muuten peli soljuu aika samaan tapaan.

Punaisen pelaajan arkkitehdit.


Vuorollaan pelaaja valitsee arkkitehdin ja asettaa sen osoittamaan jotakin riviä keskellä olevassa pelilaudassa. Pelaaja saa kyseiseltä riviltä sen laatan, joka vastaa arkkitehdin numeroa. Eli jos käytät kolmosta saat kyseisen rivin kolmannen laatan. Sen jälkeen pelaaja asettaa Urbanistin kyseiseen ruutuun. Meillä tätä nappulaa kutsutaan tuttavallisemmin rakennustarkastajaksi. Seuraava pelaaja ei saa laittaa arkkitehtiään osoittamaan tähän nappulaan.
Rakennuslaatta on myös laitettava saman numeroiselle alueelle pelaajan omassa kaupungissa, kuin millä arkkitehdillä se hankittiin. Eri rakennukset antavat pisteitä eri tavalla riippuen mitä niiden viereen on rakennettu tai millä alueella ne ovat.  Rakennukset myös tuottavat energiaa ja kaupunkilaisia, jotka olisi sijoitettava kaupunkiin pelin loppuun mennessä. Näillä aktivoidaan rakennukset, jotta niistä saa pisteitä.  Ylimääräiset kaupunkilaiset ja energiapalikat tuovat miinuspisteitä.

Ahtaaja hommissaan.


Pohdittavaa siis riittää. Pelissä tulee myös mukana minilisäosa Puistot, jonka voi halutessaan lisätä peliin. Se on helppo eikä muuta sääntöjä juurikaan, vaikeuttaa vain ylimääräisestä energiasta eroon pääsemistä. Vaikka Quadropolis ei  varsinaisesti saa sinua tuntemaan, että olisit maineikas arkkitehti, on se kuitenkin tietyllä tapaa viihdyttävä tapaus. Toisiin pelaajiin ei kovin paljoa pysty vaikuttamaan, mutta pähkäily siitä, miten kaupungin saa toimimaan tehokkaimmin on ihan hauskaa.


The Big book of Madness on Iellon yhteistyöpeli, joka ei tosin ole Harry Potter -peli, mutta olisi ihan yhtä hyvin voinut olla. Siinä pelaajat ovat taikuutta opiskelevia nuoria, jotka ihan vain vahingossa sattuvat avaamaan kielletyn  Hulluuden Ison Kirjan, josta tulee esiin kaikkea kammottavaa. Tehtävänänne onkin siis saada nuo monsterit ja kirja kiinni.

Kansi antaa lievän Cthulhu -aiheisen vaikutelman, vaikkei peli sitä olekaan.


The Big Book of Madness ei tarjoa mitään kovin eritystä yhteistöpelien genressä. Se on toki haastava ja kauniisti kuvitettu, kiitos Naïaden, Pelin suunnittelija Maxime Rambourg oli minulle entuudestaan tuntematon, ja pienellä googletuksella selvisikin, ettei hänellä ole kuin kaksi julkaistua peliä allaan. Päätoimisesti hän pyörittääkin lautapelikahvilaa Ranskassa.  Big book of Madness ei ehkä siksi olekaan mikään ihan helmi, mutta ei se nyt huonokaan ole. Pelin mekaniikat on hyvin tuttuja kerää sitä ja tätä, käytä se ja tuo taika ja pelasta maailma. Tämä on hieman jo nähtyä, ja jos nyt pitäis jotain yhteistyöpeliä pelata niin ei tämä kyllä tule ensimmäisenä mieleen.

Resursseja, resursseja.

Onneksi nyt alkaa kesälomakausi olla naputeltu, niin ehkä pelipöydällä alkaa olla taas kuhinaa. Kesällä käy aina niin, että kaikki lomailevat eri tahtiin ja mitään pelitreffejä ei loppujen lopuksi saa aikaiseksi. Siksi onkin ihanaa kun ilmassa tuoksuu syksy, sillä se tuo mukanaan myös pahvin, muovin ja kartongin.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Pelaamista kehitysvammaisen kanssa.

Lautapelifoorumeilla näkee usein keskusteluketjuja aiheesta "mitä pelaisin lapsieni kanssa?"  Itsellä ei ole lapsia, eikä lähipiiriini juurikaan enää kuulu lapsia, mutta mieheni sisko on kehitysvammainen, joten usein selailen näitä keskusteluja sillä silmällä, koska häntä voi pitää 7-vuotiaan tasoisena. Pelaaminen perheen kesken on meille tärkeää, ja kälyni läsnäollessa pelien valitseminen on välillä hankalaa. Hän kun ei millään kykene vaikeimpiin europeleihin, ja me muut aikuiset ei ehkä niitä lego-pelejä ja Muumin purnukkajahtia jakseta.

Juhannuksena oltiin porukalla mökillä Puumalassa, ja juhannusperinteisiin kuuluu meillä lautapelaaminen. Mieheni sisko oli poikkeuksellisesti juhannusmenoissa mukana, hän kun yleensä ei lomaile kuin vasta heinäkuussa. Normaalin kesäpelipakkauksemme sijaan otimme siis tarkoin valittuja pelejä, jotka sopii monimuotoiseen porukkaamme.

Splendor on yksi peleistä, joita kälyni jopa itse joskus toivoo pelattavaksi. Kenties häntä kiinnostaa jalokivichipit, jotka tuntuvat kivalta kädessä. Splendorin säännöt ovat onneksi helpot, ja koska peli on täynnä pieniä etappeja, on häntäkin helppo neuvoa oman pelin lomassa. Vaikka hänen ymmärryksensä ei riitä pelin voittamiseen asti, pystyy hän kuitenkin osallistumaan peliin kanssamme, ja sehän on tärkeintä.

Noppapelit ovat myös osoittautuneet vuosien varrella toimiviksi. Tuurin tuoma tasoitus muihin pelaajiin on tervetullutta, kun joukossa on joku joka ei taidoltaan yllä ihan muiden kanssa samalle tasolle. Tällä reissulla mukanamme oli Zooloretto -noppapeli ja koko perheen suosikki Las Vegas.

Eläimiä hankkimassa.

Zooloretto: The Dice Game on isoveljelleen uskollinen noppafilleri, jossa pelaajat vuorollaan joko heittävät kahta eläinnoppaa ja asettavat ne laudalle, tai ottavat laudalta yhden rekallisen eläinnoppia. Eläintarhaan voit mahduttaa vain tietyn määrän kutakin eläintä ja ylimääräisistä tulee miinuspisteitä. Pelissä on toki hyvä taktikoida, että mihin rekkoihin nopat laitat, ettet anna kaverille juuri niitä elukoita, joita hän tarvitsee. Tämä onkin asia jossa kälyni välillä tarvitsi hieman muistutusta, mutta parin kierroksen jälkeen häneltä alkoi peli sujua jo ilman minkäänlaista avustusta.

Ach so! Onneksi tuli koulussa luettua 9 vuotta saksaa.

Las Vegas on Rüdiger Dornin kasinoteemainen aluevaltauspeli. Meillä tämä kuuluu niihin peleihin, joita perheen kesken pelataan usein ja äänekkäästi. Pitikö sun tulla just tänne mun kasinoon, kun olisit voinut mennä tonne muualle?! Ja niin edes päin. Ja meillä pelataan myös aina sillä neutraalien noppien variantilla, eli pelaajilla on kahdeksan oman väristä ja kaksi neutraalia noppaa. Ilman tätä varianttia en edes suostu pelaamaan. Joskus lisäämme myös lisäosasta Las Vegas Boulevard jotain muita moduuleja, kuten esim isot tuplanopat, mutta nyt kun pelattiin kälyni kanssa jätettiin muut extrat pois.

Las Vegasissa pelaaja heittää kaikkia noppiaan vuorollaan ja valitsee näistä kaikki yhtä lukua osoittavat ja laittaa ne vastaavaa lukua koskevan kasinon päälle. Jos kierroksen loputtua pelaajalla on siellä eniten noppia, saa hän sieltä rahat itselleen. Hyvin simppeliä. Neutraalien noppien variaatiossa myös samaa lukua osoittavat neutraalit nopat on pelaajan pakko laittaa kyseiseen kasinoon. Kiusanteko on välillä välttämätöntä, ja hauskaakin. Peliä pelataan neljä kierrosta ja sen jälkeen lasketaan rahat, ja voittaja on selvillä. Kälyni pelaa muiden mukana tätä hienosti, kykenee ymmärtämään mihin kasinoihin kannattaa laittaa ja mihin ei. Muiden pelaajien kiusaaminen ei ehkä luonnistu häneltä niin kovin hyvin, hän kun on luonteeltaan hyvin kiltti. Mutta hän ei toisaalta suutu, jos hänen suunnitelmiin tulee muutoksia muiden pelaajien suunnalta. Äkäpussin kanssa Las Vegasin pelaaminen ei ehkä ole kovin kannattavaa.

Seuraavaksi jaetaan massit.


Monesti olen törmännyt keskusteluissa jotka koskevat kehitysvammaisten ja autistien kanssa pelaamista ehdoteltavan näppäryyspelejä kuten Eläinpyramidi ja Bamboleo. Meillä on niistä kyllä täysin päinvastaisia kokemuksia, sillä mieheni sisko ei yksinkertaisesti suostu niitä pelaamaan. Kaikki pelit joissa on fyysinen suoritus, esim vaikka vanha tuttu Mölkky, on hänelle psyykkisesti liian stressaavia. Pelit, joissa peli loppuu kun joku mokaa, eli torni kaatuu tai lauta tippuu jne, eivät vain toimi hänen kanssaan. Ilmeisesti hän kokee ne nöyryyttäviksi, ja että niissä hänen erilaisuus ja rajoitteensa tulevat selkeämmin ilmi.

Menolippua ollaan myös jonkun verran pelattu kälyni kanssa, mutta hän ei joka kerta suostu mukaan. Joskus pienen lahjonnan jälkeen hän kuitenkin päättää tulla mukaan, ja on lopuksi ihan tyytyväinen. Menolipussakin on pieniä helppoja etappeja, joihin hän pystyy keskittymään.  Ollaan tosin sovittu, että hänen kanssaan pelatessa ohittaminen on sallittua.

Yksi kälyni lemppareista on ehdottomasti lammaspeli. eli Battle Sheep. Söpöstä ulkonäöstä ei ole haittaa, ja säännötkin on tosi helpot.  Tätä jaksaa aikuisetkin pelata mielellään, joten peli löytyykin sekä kälyni, meidän että anopin pelihyllystä. Meillä Battle Sheep onkin korvannut kokonaan Hey, That's my fish:in eli suomalaisittain  Pingwinin.

Bää!

Kehitysvammaisen kanssa pelatessa on tärkeää muistaa olla aliarvioimatta häntä. Meillä kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä, ja vaikka joku peli ei joskus luonnistu millään, voi se seuraavalla kerralla jo mennäkin. Pitkää pinnaa toki tarvitaan, sillä välillä jotain asiaa joutuu toistamaan moneen kertaan. Monet menevät sitä helppoa reittiä, eli selkeästi lasten pelien mukaan, mutta koska kälyni on jo 37- vuotias aikuinen, hänkin välillä kokee lasten pelien olevan lällyjä. Vaikkakin esim. lasten Carcassonne onkin hänestä kova juttu.

Ja kaikkihan me olemme yksilöitä, joten vaikka nämä pelit ovat toimineet meillä, ei ne välttämättä toimi muilla. Tässä kuitenkin muutamia vinkkejä, jos aihe on ajankohtainen. Tällaista tällä kertaa, ensi kerralla kirjoittelen teille Quadropoliksesta!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Muutama helmi, enemmän sikoja.

Kiirettä on taas pitänyt. Viimeksi lupailin kirjoitella tänne vaikka mistä, mutta hiljaistapa on ollut. Korjataanpa se nyt!

Lainasin kirjastosta Soledade-Sentieiro duon Panamaxin, huolimatta sen laivarahtiteeman olevan vähemmän kiinnostava itselleni. Herrojen Madeira on mielestäni hyvä vähän raskaampi europeli, joten luonnollisesti kiinnosti tutkia tyyppien muutakin tuotantoa. Aikaa vaan tuppasi olevani vähemmän kuin olin kuvitellut, ja kahden viikon laina-aikana Panamax pääsi pyödälle jopa yhden kerran. Ja sekin oli aika kaoottinen kokemus, lähinnä sääntökirjan sekavuuden takia. Panamaxissa pelaajat kuljettavat rahtilaivoja Panaman-kanaalin läpi kasvattaen samalla omia laivafirmojaan, ja toki myös hankkien osakkeita muiden pelaajien mahdollisesti tuottoisista firmoista.  Peliä ei yleisesti suositella kahdelle pelaajalle, mutta meillä kävi niin, että päädyttiin Maijun kanssa opettelemaan peli kahdestaan tarkoituksena sitten opettaa peli myös miehelleni myöhemmin.

Ei näin.


Panamaxin sääntökirja oli jotain ihan kauheeta. Sekava layout ei auttanut ollenkaan, ja jostain syystä en löytänyt asioita mielestäni niille loogisista paikoista. Tiedä sitten johtuiko väsymyksestä, mutta hermo meinasi mennä. Lopulta pääsimme pelamaan jotenkuten oikeilla säännöillä, suomalaisella sisulla. Suuri osa Panamaxia on lukko- ja vesitoimintojen kanssa pelaamista. Omat laivat pitäisi saada perille kohteeseen, yrittäen tietysti olla auttamatta kaveria matkan varrella. Joskus näin on tosin pakko tehdä, jotta saa omat laivat perille. Yksi pelin monimutkaisuuksista on rahan kanssa toimiminen. Pelaajalla on erikseen omat rahat ja firman rahat, ja näitä ei sovi sekoittaa.  Jotain mielenkiintoista Panamaxissa on mutta näin pintaraapaisulla siitä ei saanut vielä ihan kokonaista kuvaa. Pistin sen uudelleen varaukseen kirjastosta, katsotaan myöhemmin sitä lisää hieman paremmalla ajalla.

Laivabisneksiä meneillään.

Muita uutuuksia pelipöydällä on kirjastosta lainatut Lewis & Clark, Sultaniya ja Broom service. Lewis & Clark vaikutti mielenkiintoiselta yhdistelmältä työläisenasettelua ja pakanrakennusta. Heitetään sekaan vielä Vincent Dutraitin kuvitus ja paketti on valmis! Varsinkin pelin tapa käyttää kortteja kahdella eri tavalla  oli mielenkiintoinen. Lewis & Clark ei päädy meidän pelihyllyyn, mutta suosittelen tutustumaan. Jos kiinnostaa, suosittelen tutustumaan  herra Saaren arvosteluun kyseisestä pelistä Lautapelioppaan sivuilla :)

Lewis & Clark on kaunista katseltavaa.

Samalla pelisessiolla tutustuimme myös herätelainaan Sultaniya, joka on laattojenasettelupeli Tuhannen ja yhden yön tarinoiden henkeen. Ajattelin, että se olisi hauska temaattinen filleri vaikka ennen Five Tribesia. Jokaisella pelaajalla on julkiset sekä salaiset tavoitteet siitä, millainen palatsi heidän tulisi rakentaa. Jokainen rakentaa siis omaa palatsiaan, ei yhteistä suurta palatsia. Vuorovaikutus muihin pelaajiin on melko olematonta, jos ei nyt lasketa sitä, että viet sen palmulaatan juuri toisen nenän edestä. Ihan OK peli, mutta ei se nyt kyllä hirveästi ihmetyttänyt.  Upean näköinen se kyllä on! Pisteitä kyllä siitä, että tässä pelissä et ole täysin yhden laatan noston armoilla, vaan valinnan varaa on useasta laatasta vuoron aikana.

Muutama minareetti olisi vielä ihan kiva rakentaa.

Ehkä viime aikojen ehdottomasti hauskin uusi tuttavuus on Andreas Pelikanin ja Alexander Pfisterin Kennerspiel des Jahres voittaja Broom Service viime vuodelta. Alunperin en odottanut Broom Serviceltä kovin paljoa, se vaikutti lähinnä liian kevyeltä ja sen teema epäkiinnostavalta. Vaan kuinka väärässä sitä ihminen voi ollakaan! Broom Service on saanut inspiraation Andreas Pelikanin aikaisemmalta peliltä Witch's brew.  Pelaajat ovat noitia ja velhoja, jotka pyörittävät kuljetuspalvelua luudillaan. Pelin aikana  jokainen pelaaja valitsee kymmenestä kortista neljä, jotka haluaisi kierroksen aikana pelata. Jokaisen kortin voi pelata joko urheana tai nynnerönä versiona. Juju piileekin siinä, että urhean tavan valinnut saa pelata kortin vain jos on viimeinen kierroksella, joka valitsee urhean. Nynneröt saavat aina pelata korttinsa, mutta palkinnot onkin niistä huomattavasti huonommat.  Ajoitus onkin tärkeää. Edellisen kierroksen urhea on aina seuraavan korttikierroksen aloittava, joka ei ole haluttu sija. Pelissä on upeat Vincent Dutrait:n kuvitukset ja muutkin komponentit ovat ihan mukiinmeneviä. Ainoastaan pelilauta näyttää joltain Ravensburgerin lasten peliltä kahdeksankymmentäluvulta. Hienoa on myös, että pelissä tulee mukana muutama variantti, jotka voi lisätä jos peliin kaipaa hieman enemmän sisältöä. Oiva paketti siis sekä perheille, että harrastajille. Peli on toki englannin kielinen, mutta tekstiä on sen verran vähän, että kotikutoisten lunttilappusten tekeminen ei varmaan veisi kovin paljoa aikaa.

Upea ja värikäs kuvitus.

Ihan mielenkiinnolla odotan tulevaa korttipeliversiota Broom Servicestä. Alkuperäinen Witch's brew on nimenomaan korttipeli, mutta ilmeisesti Broom Service: The Card Game ei ole suoraan pelkästään uusittu painos tästä.

Pääsin myös kokeilemaan Power Grid: First sparksia, joka ei nyt ollutkaan niin kiva kun mitä luulin. Kivikauteen sijoittuva Power Grid spin-off on söpö ja komponentit hienoja, mutta se jätti jotenkin kylmäksi. Pelaan mieluummin ihan tavallista PG:tä, mutta mieheni taas piti First sparksista enemmän.  First sparks tuntui toki tutulta, mekaniikat kun on melko identtiset isoveljensä kanssa. Joku siitä vaan tuntui koko ajan puuttuvan. Tosin sen teema voi olla joillekin helpompi niellä, kuin sähköverkostojen rakentaminen, siinä kun ollaan kivikautisia metsästäjiä mammuttien ja muun ruuan perässä. Itse nyt pidän enemmän niistä sähköverkoista.

Terveelliset pelieväät.

First sparksin jälkeen kokeilimme vielä Scovillea, joka oli yhtälailla hieman pettymys. Scovillessa pelaajat kilpailevat tulisten chilien kasvattamisesta. Pelin komponentit ovat taattua Tasty Minstrel Games laatua, eikä itse pelaamisessakaan ole varsinaisesti mitään vikaa. Taitaapi olla vain niin, että minusta on tullut kranttu pelien suhteen. Enää ei ihan kiva oikein riitä. Olen tosin kuullut, että Scoville on  Labs -lisäosan kanssa parempi, joten ehkä pitää antaa sille vielä jossakin vaiheessa mahdollisuus. Perhepelinä se voisi tosin toimia ihan sellaisenaankin. Pelin ongelma oli ehkä se, ettei se missään vaiheessa tuntunut tarpeeksi haastavalta. Ehkä useammalla pelaajalla peliin tulee toivottua tiukkuutta, mutta kolmella se tuntui hieman vaajavaiselta.

Jäätelön kanssa aina parempi!

Jotta jäädään sopivasti plussan puolelle, niin mainittakoot, että pelattiin myös järkyttävän pitkästä aikaan Lord of the Rings: The Card Gamea. Kovana Tolkien fanina Lotr-korttipeli on minulle SE Sormusten herra -peli. Tiedän että monelle se on ennemmin War of the Ring tai uudempi Battle of the Five Armies, mutta ne nyt ei taida olla mun juttuja. Fantasy Flight Gamesin Living Card Game -systeemi on ainoa keräilykorttimuoto jonka hyväksyn. Magic:iin en ole koskaan koskenut juuri sen boostereihin perustuvan myynnin takia. Haluan etukäteen tietää mitä rahallani saan, ja haluan saada saman kuin muut.  Lotria pelattiin yhdessä vaiheessa tosi paljon, nyt se on hieman ollut sivussa, mutta oli kyllä todella kiva kaivaa se naftaliinista. Kasasin itselleni uuden hobitti-teemaisen pakan, mutta se ei ollutkan niin onnistunut kuin mitä etukäteen luulin. Seuraavaksi ajattelin kokeilla Rohan-pakkaa.



Pelialustana toimi tietenkin  Keski-Maan kartta.

1,5 viikkoa ensimmäisen kesälomaviikon alkuun! Into pinkeänä odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Melkein yhtä innokkaasti kuin Lautapelit.fin tulevaa suomen kielistä julkaisua eräästä erittäin suositun pelin uudelleen julkaisusta. Koska en tiedä kuinka julkista tämä tieto vielä on, jätän teidät itse päättelemään mistä pelistä on kyse!

Oot sä ihan tosissas?!




maanantai 9. toukokuuta 2016

Ja taas meni niin kuin Strömsössä!

Viime viikolla olin tehnyt mahtavia suunnitelmia! Nimittäin helatorstai tarjosi hyvän mahdollisuuden pelipäivälle, sillä suurimmalla osalla läheisistä se sattui olemaan vapaana. No eikös sitten pitänytkin käydä niin, että tiistaina kurkussa tuntunut pieni kaktus osoittautuikin oikeaksi kiusanhengeksi, ja olin koko loppuviikon kuumeessa. Jep jep. Eipä tullut koskettua yhteenkään lautapeliin, mutta Nintendo 3DS ja Legend of Zelda: A Link Between Worlds kävi kuumana.

Siinä sitten maatessani kuumeen kourissa saatoin varata kirjastosta pienen läjän pelejä testattavaksi. Lähipäivinä on siis odotettavissa kuvia ja höpinää Panamaxista, Power Grid: First Sparksista, Lewis & Clarkista, Faunasta ja Broom Service:stä.

Ihan harakoille koko viikko ei onneksi mennyt. Lauantaina juhlimme sisareni esikoisen, Maiju-Amandan 20-vuotispäivää aurinkoisissa merkeissä. Maiju on täältä blogin sivuilta tuttu naama, yksi ihan vakio pelikumppaneistani. Jahka pääsimme sukulaisista eroon, kaivoimme parit siiderit ja At the Gates of Loyangin esiin.

Karkkia!

At the Gates of Loyang kuuluu Uwen Harvest-trilogiaan, Le Havren ja Agricolan tapaan. Pelinä se on jotenkin ihan toisesta maailmasta kuin kaksi edellämainittua. Maijulle taisi tulla jopa hieman yllätyksenä, että kyse on Uwen pelistä. Pelaajat kasvattavat vihanneksia pienillä ja vähän isommillakin maatilkuilla, myyvät niitä sitten asiakkaille, tai vaihtavat torimyyjien kanssa muiksi vihanneksiksi. Melko rattoisaa ajanvietettähän tämä on. Komponentit on muuten ihan syötävän hyvännäköisiä! En kyllä käsitä miksi nauris näyttää ihan punajuurelta, mutta ei se ole niin justiinsa. Mietin tuossa eräänä päivänä, että Loyang voisi olla hyvä ensiaskel, jos Uwen isommat pelit eivät ole kovin tuttuja entuudestaan.

Pitkä on matka voittoon.


Sunnuntaina oli äitienpäivä, joka sopivasti oli viikon lämpimin päivä. Mikäs siinä äitini terassilla skumppaa maistellessa! Illan tullen siirryimme sisälle, jolloin Maiju, minä ja mieheni valloitimme vanhempieni talon pelihuoneen, joka oli vihdoin siistitty käyttökuntoon olohuoneremontin jälkeen. Se kun toimi varastona koko remontin ajan.

Ilta-aurinko valaisi pelihuoneen kivasti.

Koska olin varannut kirjastosta sen Power Grid: First Sparksin, ajattelin että olisi hauska pelata ihan normaalia Power Gridiä, jotta sitten voi vähän vertailla näiden kahden eroa, kun kumpikin on tuoreessa muistissa. Power Grid kuuluu mielestäni moderneihin klassikoihin, jota jokaisen harrastajan kannattaa ainakin kerran kokeilla. Sen sähköverkkoteema ei ehkä ole kaikkien makuun, ja kaikki ei varmasti pidä jatkuvasta rahojen laskemisesta. Joku siinä kuitenkin vetää puoleensa. En edes oikein tiedä tarkkaan että mikä.

Onko pakko tunkea just siihen?!

Power Gridin ulkonäkö on jotenkin oudolla tavalla viehkeä. Maura Kaluskyn grafiikat on sarjakuvamaisuudestaan huolimatta jotenkin söpöt. Mainittava tosin vielä, että itse pidän tästä normaalista PG:stä paljon enemmän kuin siitä tuoreemmasta Deluxe-versiosta, jonka artisti taitaakin olla Harald Lieske jos en ihan kauheasti valehtele.

Skål!


Viikon heräteostoksena hankimme meidän pienelle X-wing kokoelmalle arvoisensa laatikon. Meiltä löytyy kaksi peruspeliä ja kummallekin puolelle muutamia lisäaluksia, ei sen kummoisemmasta kokoelmasta siis ole kyse, mutta säilytys on kyseiselle pelille aina vähän ongelma. Ihan hirveästi ei tulla laajentamaan varmaan koskaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kyllä mua se Millenium falcon ja Slave 1 vähän kutkuttaisi, myönnetään. Prismasta löytyikin hauska muovilaatikko sopivalla teemalla!

Yhtään Ewokkia ei satutettu kuvaa otettaessa.


Koska hyvät säät jatkuivat vielä maanantaina, joka on minulla aina vapaapäivä, päädyimme takaisin vanhemmilleni grillailemaan, ja toki myös pelailemaan. Mieheni Jani ei viihtynyt pelipöydässä vaan telkkarin ääressä (voihan MM-lätkä!), mutta ei se minua ja Maijua haitannut.  Kaivoin kassista 7 Wonders: Duelin, joka on molemmille mieluisa peli. Tällä kertaa panostin sinisiin kortteihin, ja nettosin niistä jo itsestään 31 pistettä, joka auttoi minut voittoon. Ensiksi meinasin panostaa tiedekortteihin, mutta muutin mieltäni melko pian, kun huomasin niitä olevan kovin niukasti liikkeellä.  On se vaan hyvä peli!

Ainiin, pitikös sitä armeijaa varoa?


Seuraavaksi pelasimme taas At the Gates of Loyangia, koska sekin toimii todella hyvin kaksinpelinä. Tai pitäisikö sanoa parhaiten toimii kaksin pelinä. Nelinpeliin siinä onkin ihan omat säännöt, joihin en edes ole viitsinyt sen enempää tutustua. Tällä kertaa otin hieman isompia riskejä asiakkaiden kanssa, ja panostin eniten niihin, käyttämättä juurikaan apulaiskortteja. Rahaa tuli sopivasti koko ajan, mutta loppua kohden meinasi vihannekset käydä vähän vähiin. Lopulta päädyimme tasapeliin, mutta voitto tuli kotiin tiebreakerillä, eli rahalla.

Harvinainen otos allekirjoittaneesta. Yleensä kun olen kameran toisella puolella.


Loyangin jälkeen kaivoin esille Deuksen, joka on yki suosikeistani! Se skaalautuu mukavasti kaikille pelaajamäärille, joten olin luottavaisin mielin ottanut sen mukaan. Päädyimme kuitenkin pelaamaan kahdestaan, koska edelleen se lätkä...No eipä haitannut! Aloitimme kumpikin varovaisesti pelilaudan toisilta puolilta, mutta niin kuin aina Deuksen edetessä, sitä jotenkin vain päätyy toisen kanssa tukkanuottasille. Rauhallinen rakentaminen vaihtui melko pian aikajuoksuksi viimeisen barbaarikylän ympärille. Harmikseni en saanut yhtä todella hyvää temppelikorttia pelattua ennen kuin peli loppui. Muuten olisin voittanut. Peli oli kyllä todella jännittävä loppuun asti.

AAARGH!


Karvaan tappion jälkeen ehdotin vielä lopuksi pikaista Dale of Merchantsiä. Otin nopeasti johdon pelissä, ja ylimielisesti ajattelinkin, että nyt tämä peli on minun! Peliin olimme valinneet oravat, papukaijat ja pesukarhut. Lyhyestä virsi kaunis, eli hävisin yhdellä vuorolla! Yhdellä! Todella raivostuttavaa. Mutta edelleen Dale of Merchants on kyllä todella hyvä. Jos yhtään kiinnostaa, sen sisarpeli/lisäosa Dale of Merchants 2 pyörii vielä Kickstarterissa, ja siellä on mahdollisuus saada kimppapakettina myös tuo ensimmäinen DoM, mikäli et sitä jostain kumman syystä vielä omista.

Ei auttanut tämäkään käsi.

Huhhuh, johan siinä oli tekstiä ihan tarpeeksi, vaikka mitään ei pitänyt tapahtua koko viikkona. Taisipa siis kuitenkin olla ihan OK viikko sekin. Tällä viikolla taas uusia kujeita toivottavasti uusien pelien merkeissä. Ja miksei toki vanhojenkin.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Oon mä juonut viinii Wienissä.

The Voyages of Marco Polo ja Tzolk'in. Näitä kahta yhdistää mies nimeltä Simone Luciani, jonka suunnittelema Grand Austria Hotel herätti mielenkiintoni jo ennen pelin julkaisua, juurikin miehen aiempien teosten perusteella. Virginio Giglin kanssa yhdessä toteutettu itävaltalaiseen hotellimaailmaan sijoittuva Grand Austria Hotel tekikin vaikutuksen, vaikkei täydellinen peli olekaan.


INFOBOKSI:

Suunnittelijat: Simone Luciani & Virginio Gigli

Julkaisija:  Lookout & Mayfair Games

Julkaisuvuosi: 2015

Suositusikä: 12+

Kesto: 60-120min

Pelaajamäärä: 2-4


Grand Austria Hotelissa pelaajat ovat hotellinjohtajia, tehtävänään palvella asiakkaita kiireisessä Itävallan Wienissä. Jokainen pelaaja huolehtii omasta hotellistaan, jota pelaajan oma pelilauta kuvastaa. Pöydällä on myös yhteinen lauta mm. pisteytystä, asiakkaita ja kierrosmittaria varten. Sivussa on myös vielä yksi pienempi lauta noppia ja näiden toimintoja varten. Tavaraa siis riittää.

Asiakkaat odottavat kahvilaan pääsyä.


Jokaisen kierroksen alussa iso läjä noppia heitetään ja asetetaan noppalaudalle, jonka jälkeen pelaajilla on jokaisella kaksi vuoroa per kierros. Jokaisella on mahdollisuus vuoronsa alussa hankkia uusi asiakas hotellinsa kahvilaan, mikäli tilaa löytyy. Sen jälkeen pelaaja valitsee nopan, ja tekee sen osoittaman toiminnon. Ykköset ja kakkoset antavat ruokaresursseja, kolmosilla saa valmistaa huoneita, neloset antavat joko rahaa tai arvostusta keisarin silmissä, viitoset antavat palkata lisää henkilökuntaa ja kuutoset ovat jokereita. Laudalla olevien noppien määrä kertoo kuinka monta kertaa kyseistä toimintoa saa. Esimerkiksi jos kolmosia on neljä, saat valmistaa neljä huonetta. Toki pientä maksua vastaan. Pelaaja voi myös passata, jolloin muiden tehtyä kaksi toimintoaan saa hän heittää jäljelle jääneet nopat, yhtä lukuunottamatta, uudelleen ja valita näistä mieluisensa. Joskus riski kannattaa, joskus ei.

Näistä pitäisi valita, mitä tehdä.

Jokaisella asiakkaalla on tilaus, jonka täytettyäsi saat asiakkaan yöpymään hotellissasi, mikäli olet valmistanut hänelle sopivan huoneen. Huoneita on kolmea väriä ja asiakkaita neljää. Vihreät asiakkaat tyytyvät mihin tahansa huoneeseen, kun taas muut eli sininen, punainen ja keltainen tyytyvät vain omaan väriinsä.  Asiakkaat myös ilmaisevat tyytyväisyytensä päästyään huoneeseensa, palkitsemalla pelaajan jollain pienellä bonuksella. Se voi olla lisää resursseja tai henkilökuntaa, tai vaikka keisarin korvaan kuiskittu ylistyssana. Mikäli pelaaja ei saa kaikkia asiakkaitaan pelin seitsemän kierroksen aikana huoneisiin, tulee näistä närkästyneistä asiakkaista viisi miinuspistettä per nuppi.

Näille herroille näyttää viini maistuvan.

Henkilökuntakortit ovat avuliaita, joskin usein pieni rahareikä. Niistä voi saada kertaluontoisia apuja tai pysyviä bonuksia. Raha voi välillä olla tiukassa, jollet onnistu nappaamaan juuri sellaisia asiakkaita, jotka palkitsevat rahallisesti. Rahaa menee myös huoneiden valmistamiseen, sillä pitäähän siivoojallekin maksaa palkkaa. Nopista neloset suovat pelaajille rahaa, mutta toisaalta valittavana on myös keisarin arvostus, joka myös on välillä äärimmäisen tärkeä.

Sininen huone odottaa yövierasta.

Hotellin pyörittäminen vie usein ajatukset mennessään, mutta itse keisaria ei sovi unohtaa. Nimittäin kolmannella, viidennellä ja seitsemännellä kierroksella keisari arvioi pelaajat, ja mikäli et ole varovainen, pisteitä lähtee ropisten. Keisari on oikeastaan aika mulkero. Pisteytyslaudan keskellä olevalla radalla seurataan pelaajan mainetta keisarin silmissä, ja parhaimmassa tapauksessa keisari jopa palkitsee pelaajan arvoisellaan lahjalla, pahimmassa tapauksessa rankaisee.

Grand Austria Hotel on mielenkiintoinen kokonaisuus erilaisia mekaniikkoja. Vuorojärjestys on toteutettu tavalla, jossa keskellä oleva pelaaja saa tehdä kaksi vuoroaan peräkkäin, aloittava pelaaja taas saa tehdä toisen vuoronsa vasta viimeisenä. Neljällä pelattaessa tästä aiheutuu jo lievää odottelua, mutta kahdella ja kolmella downtime on siedettävä. Kokeneet pelaajat osaavat varautua keisarin arviointiin ajoissa, mutta kokematon  pelaaja voi jäädä vahingossa jälkeen. Keisaripisteytyksessä kierroksesta riippuen tuloksesta vähennetään joko 3,5 tai 7, joten aika paljon saa mielistellä, että  jää plussan puolelle. Pelaajien välinen vuorovaikutus on  kevyttä, mutta välillä kun kaveri ottaa juuri sen asiakkaan, jonka olisit halunnut tai valitsee nelosen juuri sillä hetkellä kun sitä eniten tarvitset, kyllä se vähän kirpaisee. Muuten toisten peliin ei juuri pysty vaikuttamaan.

Keittiössä on struudelia, kakkua ja kahvia tarjolla. Joku on juonut kaiken viinin.

Pelissä on myös aina kolme politiikkakorttia, jotka nimestään huolimatta ovat pieniä sivutehtäviä, jotka suorittamalla saa pisteitä, ja ensimmäinen saa tietenkin aina vähän enemmän pisteitä kuin perässä tulevat. Myös hotellilaudalta voi saada pieniä bonuksia, jos saa tietyt huoneryppäät täytettyä asiakkailla. Pelistä löytyy siis paljon pieniä juttuja, joista yhdessä muodostuu kiva kokonaisuus. Pelin komponentit ovat ihan ok, ruokakuutiot ovat toki vähän tylsät, ei siitä mustasta kuutiosta vain millään tule kahvi mieleen. Pelin väritys on myös itselle vähän epämieluisa, mutta ulkomuoto on muuten hyvin selkeä ja toimiva. Maa ei värise Grand Austria Hotelin alla, mutta mieluisa kokemus se on silti.

Nippa nappa mahtui sohvapöydälle pelaamaan.





keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Elossa ollaan!

Noppapotti on viettänyt muutaman viikon hiljaiseloa ystäväni häiden järjestelyjen takia. Olin saanut kunnian (ja velvollisuuden) toimia kaasona, ja töiden ja häähommelien väliin jäi aika vähän aikaa pelailulle. Mutta toki oli aina johonkin väliin tungettava edes pieni pelisessio mielenterveyden ylläpitämiseksi. Nyt on häät tanssittu ja arki voi alkaa!

Viimeisen postaukseni jälkeen pöydälle on päässyt muutamia uutuuksia. Näistä yksi on Arboretum, joka on Z-Man Gamesin julkaisema hauska korttipeli, jossa pelaajat pelaavat puukortteja omaan puistoonsa eli pöydälle. Näistä olisi muodostettava polkuja joissa numerot menevät järjestyksessä ja vähintään ensimmäinen ja viimeinen kortti on samaa maata. Lisäpisteitä tulee jos useampi kortti on samaa maata, rivi alkaa ykkösellä, tai päättyy kasiin. Arboretum on hauska ja nopea peli, jossa on upea kuvitus. Jostain syystä anoppini ei tätä millään vain tajunnut, monesta pelikerrasta huolimatta. Aloin jo epäilemään omia pelinopetuskykyjäni, kun kolmen pelin jälkeen ei mikään ollut mennyt perille. Hän kun kuitenkin pelaa monia paljon mutkikkaampia pelejä ilman mitään ongelmia.

Kivasti kaseja.

Maijun kanssa jatkettiin Uwe-putkea, tällä kertaa Le Havren parissa. Oltiin kyseistä peliä jo pelailtu iPadillä, mutta pitihän sitä fyysistäkin kappaletta kokeilla.  Le Havre on teemaltaan ollut minulle vähän niin ja näin, mutta nyt kun sitä on tullut pelailtua useamman kerran, on se alkanut maistua jo ihan mukavalta. Pelin ulkonäkö ei edelleenkään miellytä, mutta sille nyt ei voi mitään. Moni kehuu Le Havrea Uwen parhaimmistoksi, mutta itsellä se ei kyllä yllä ihan sille korkeimmalle pallille.

Sälää ja paatteja.

Pelasimme myös kahdelle pelaajalle suunniteltua Agricola: All Creatures Big and Small:ia, mutta se jäi vähän vaisuksi kokemukseksi, johtuen varmastikin siitä, ettei kirjaston kappaleessa ole niitä lisäosien rakennuksia. Peruspeli on aika nopeasti koluttu läpi, ja vaihtelu olisi ollut tervetullutta. Peli on kyllä mukavan kompakti paketti, joten jos kaksinpelit kiinnostaa, kannattaa tsekata baby Agricola.

Tila käy vähiin.


Myöskin vanha tuttu Rococo pääsi anoppilassa taas pelipöydälle. Se on ollut varma hitti vähän joka paikassa, ja onkin siksi aina turvallista ottaa mukaan. Rococossa yhdistyy hauskasti pakanrakentelu, aluevaltaus ja resurssihamstraus. Tänä vuonna pitäisi vielä ilmestyä Jewellery box -niminen lisäosa, jota odotan kyllä mielenkiinnolla. Toivoisin sen olevan modulaarinen, jolla voi välillä maustaa peruspeliä mutkistamatta sitä liikaa. Sen näkee sitten.

Jompikumpi miehistä joutuu kohta hommiin.


Kerkesin testaamaan myös yhden pelin verran Ora et Laboraa kaiken hääjärjestelyn keskellä, värväämällä Maijun avukseni parissa hommassa ennen sitä. Yhden pelikerran perusteella ei toki paljoa voi kertoa, mutta pidin kyllä pelistä. Peli on tuttua Uwea eli resurssien keräilyä ja rakennusten rakentelua ja aktivoimista. Keskeisenä osana on resurssipyörä, joka myöhemmin on löytänyt tiensä muunneltuna versiona Glass roadiin. Toisin kuin Glass roadissa, Ora et Laborassa pelaajilla on yksi yhteinen pyörä. Harmi kun en muistanut ottaa kuvaa valmiista pelilaudastani, se oli nimittäin ihan hauskan näköinen kaikkine rakennuksineen. Pidän peleistä, joissa saan rakentaa jotain omaa ja lopussa ihastella sitä.

Nyt olisi tarvetta parille kipolle ja halolle.


Viime viikolla pääsin pelaamaan myös paria vanhaa tuttua, nimittäin Trainsiä ja Elysiumia. Omasta väsymyksestä johtuen pelimahdollisuuden ilmestyessä kaiken kiireen keskelle, oli pakko tyytyä tuttuihin ja turvallisiin. Trains on yksi suosikeistani, jota voin pelata koska tahansa. En ole varmaan koskaan kieltäytynyt siitä. Elysium taas ei ollut vähään aikaan päässyt pelipöydälle, joten oli hauskaa kaivaa se esiin pölykerroksen alla.

Radantekohommia.
  
Trains yhdistää Dominion-tyyppisen pakanrakentelun pelilautaan, ja toimii siinä todella hyvin. Monet kortit ovat melkein suoria kopioita Dompan korteista, mutta koska niiden toiminnot ovat usein suorassa yhteydessä pelilaudalla tapahtuvaan rakenteluun, on se vaan piirun verran mielenkiintoisempaa. Lisäämällä Rising Sun -sisarpelin kortit yhteen peruspelin kanssa, saa jo ihan mukavan määrän vaihtelua peliin. Itseltä löytyy myös ensimmäinen Map pack, mutta sillä on tullut pelattua toistaiseksi vain pari kertaa.

Kahvia koneeseen, niin kyllä jaksaa!


Elysium on taas ihan erilainen peli. Kreikan tarustosta teemaansa ammentava korttipeli ei ehkä ole saanut niin paljoa huomiota, kun mitä olisin odottanut. Pelissä on hauska kikka, jossa pelialueesi yläpuolella Domainissa olevat kortit tuovat erikoisvoimia, mutta eivät pisteitä, ja kun ne siirretään alas Elysiumiin, ne taas tuovat pisteitä, mutta eivät erikoisvoimia. Pelin mukana tulevasta kahdeksasta korttiperheestä on mukana aina viisi, joten pientä vaihteluakin saa aikaiseksi, Ja edes kaikki tuon viiden perheen kortit eivät kyllä tule esiin yhden pelin aikana. Olen kuullut pientä narinaa muutamista korteista, joilla voi hyökätä toisia pelaajia kohtaan, mutta itse koen ne melko pieniksi hyttysen pistoon verrattaviksi iskuiksi, joten ei ainakaan meikäläistä haittaa moiset kortit. Pelissä on viisi kierrosta, jossa jokaisen aikana pelaaja ostaa vain kolme korttia ja yhden quest-laatan, joten korttien yletön hamstraaminen ei tuota tuloksia. Pitää osata valita juuri ne oikeat kortit.
Kuvitus on pelissä mukavan värikästä ja peli näyttää kivalta pöydällä. Korttiperheitä toivoisin lisää, mutta se saattaa jäädä vain haaveeksi.

Väriloistoa komponenteissa.


Viimeisimpänä uutuutena pääsin pelaamaan Bora boraa. Stefan Feld on monelle europelaajalle tuttu kaveri, mutta itse en vain kovasti ole lämmennyt tyypin teoksille. Bora bora on poikkeus joka vahvistaa säännön, Pelin ulkonäkö on jokseenkin kuumottava, pelilauta on melko sekava ja pelaajien omat laudat ympätty täyteen tavaraa, joka alussa hieman pelottaa. Vaan kun peliä lähtee pelaamaan, on se lopulta aika simppeli: ota noppa -> tee sillä toiminto. Pelaajien omassa pelilaudassakin on puolet sääntötiivistelmää, joten ei sekään niin pelottava ole. jahka tajuaa mistä on kyse.  Muuten peli on kyllä kivan värikkään näköinen. Ei tylsiä murrettuja sävyjä, jotka on yleisiä näissä ns. sieluttomissa europeleissä.  Feldille tuttuun tapaan Bora borassa melkein kaikesta saa pisteitä, mutta kaikkeen ei oikein tuppaa aika riittämään. Pelissä on vain kuusi kierrosta, joten asioita olisi hyvä priorisoida jotenkin.

Niin nelosen jälkeen tuli mikä?


Tällä viikolla on vielä herkkua tiedossa. Sain kirjastosta lainaan kauan odottamani Grand Austria Hotelin, jota toivon kerkeäväni testaamaan mahdollisimman pian. Uwe-putkenkin pitäisi vielä jatkua At the Gates of Loyangin muodossa, jahka saan sen lainaan. Kivoja juttuja siis tiedossa!

14 päivää aikaa tutustua tähän kaveriin.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Pääsiäispelailut.

Olipa mukavaa saada neljä päivää vapaata, jotka viettää tietenkin pelien, mutta myös perheen kesken. Karitsan paisti masussa oli kiva kokoontua pelipöydän ääreen, vaikka kaikki ei nyt mennytkään ihan niin kuin Strömsössä.  Kovasti oli suunnitelmia, jotka sitten menivätkin uusiksi. Ihan perusmeininkiä siis.

Pitkänäperjantaina tutustuttiin sisarentyttöjeni Maijun ja Ainon kanssa Ted Alspachin Castles of Mad King Ludwigiin, jonka olin käynyt kirjastosta hakemassa. Laattojenasettelu on yleensä minulle mieluisa pelimekaniikka, joten olin jo sen perusteella kiinnostunut pelistä. Toki sekin vaikutti, että monet tuntuivat kehuvan peliä paljon. Vertauksia saman suunnittelijan Suburbia -nimiseen peliin tulee ikkunoista ja ovista, mutta näihin en ota kantaa, sillä en ole Suburbiaa pelannut.

Tiedetään. Saisin hävetä.

Mutta anyways, Castles on hauska peli, jossa pelaajat kauppaavat huonelaattoja ja rakentavat näistä hullunkurisia linnoja. Pisteytys tulee bonuskorteista ja jokaisella huoneella on yleensä jokin preferenssi, millaisen huoneen viereen ne pitäisi laittaa, jos haluaa lisäpojoja. Varsinkin Aino hullaantui tähän peliin, ja pyysi uudelleen ja uudelleen sitä pöydälle.

Päiväkahvi Ludwigin seurassa.

Täytyy kyllä itsekin todeta, että Castles on kyllä kiva peli. Tuli mieleen, että pitäisi varmaan tehdä parit apulappuset suomeksi, jotta tätä voisi pelata anoppilassa. Peli ei ole ihan kielivapaa, sillä bonuskorteissa on hieman tekstiä.  Jossain vaiheessa joku levittikin huhua, että tämä olisi tulossa suomeksi, vaan eipä ole näkynyt eikä kuulunut. Uskoisin tämän kyllä myyvän myös meidän pelimarkkinoilla. Jotenkin tuntuu, että Castles sopisi monenlaiselle pelaajalle: harrastelijoille, perheille ja satunnaispelaajillekin.

Castles of Mad King Ludwigin jälkeen rentouduin lasillisella rosé kuoharia ja Le Havrella iPadillä. Le Havre on noista Uwen peleistä ollut ehkä satama-aiheensa takia minulle vähiten mielenkiintoinen, mutta ladattuani sen pädille jonkun aikaa sitten, on niitä pelikertoja kyllä kertynyt aikamoinen määrä. Myönnettävä on, että olen lämmennyt Le Havrelle. IPadin versio ei ehkä ole se houkuttelevimman näköinen, mutta ei se fyysinenkään kappale nyt kauneudellaan kilpaile. Ne rakennuskortit on mielestäni todella tylsän näköisiä, mutta kaipa ne ovat ihan toimivia, ja se kai on se tärkein juttu.  Itselle tosin tuppaa tuo pelin ulkoinenkin olemus merkitsemään aika paljon. Mutta annetaan se Le Havrelle anteeksi, on se kuitenkin niin hyvä peli muuten. Seuraavaksi harkitsen Le Havre: The Inland Portin lataamista.

Hyvin rentouttava tapa viettää perjantai-iltaa.

Lankalauantaina suunnitelmien hieman muututtua päädyimme pelamaan muutamia kevyempiä pelejä. Mieheni on valitellut, että europelit tulee kurkusta ylös, joten miellyttääkseni häntä pelasimme yhden äärimmäisen huono-onnisen Elder Sign räpiköinnin. Elder Signia on usein haukuttu liian helpoksi, mutta tällä kertaa ei kyllä tuntunut siltä. Meillä  meni kaikki juuri niin kuin ei pitänyt, joten se siitä.

Luulisi olevan helppo nakki, vaan eipä ollut.

Ei siitä sen enempää mainittavaa. Seuraavaksi saimme suostuteltua vanhimman siskontyttöni Elviiran myös mukaan Dice Towniin. Dice Town on aina jotenkin tosi leppoisa, ja se sopii hyvin juuri tällaisiin tilanteisiin, joissa kaikki porukassa olevat eivät välttämättä ole peliharrastajia. Vaikka ei ole kyse enää kovin uudesta pelistä, on siihen ilmeisesti tänä vuonna ilmestymässä uusi Cowboy-lisäosa.

Eipä tullut täyskättä, ei.

Ihan hauskoja nämä vähän kevyemmätkin peli-illat on, aina silloin tällöin. Pelailut jatkuivat vielä sunnuntaina, jolloin saimme serkkuni Jonnan kanssamme pelailemaan. Ensikertalaiselle ei viitsinyt ihan hirveän raskaita pelejä ensimmäiseksi tyrkyttää. joten aloitimme kevyesti Menolippu Euroopalla. Muistui taas mieleen, että vitsit sehän onkin ihan hauska kartta. Viime aikoina on tullut pelailtua niitä uudempia versioita, joten ihan hyvä välillä kaivaa näitä vanhempiakin esiin.

Valokuvaaja ei onnistunut pelin huiskeessa ottamaan yhtään ei-tärähtänyttä kuvaa.


Menolipun jälkeen pelasimme sangen epäonnistuneen erän Samurai Spiritiä. Emme onnistuneet pitämään kylää pahoilta tungettelijoilta suojassa edes pelin puoleen väliin asti. Tästä jäi niin paha maku suuhun, että oli pakko syödä välissä hieman tacoja. Nams!

Ravitsevan ruokatauon jälkeen oli aika pelata Mysteriumia seitsemällä pelaajalla. Mysterium on yksi siskoni suosikeista, joten se tulee aina pöydälle, jos Minna pelaa meidän kanssa. Myös Maiju halusi olla kummitus, joten pelasimme kaksi kertaa.

No tuleeko niitä vihjeitä vai ei?!

Hieman kaipailisin Mysteriumiin jo lisää kortteja, nimittäin tuntuu, että samat hahmot ja paikat pyörivät joka pelissä. Itse vihjekortteja en niinkään kaipaile, koska pelissä voi käyttää myös Dixitin kortteja oikein mainiosti. Muistan jostain lukeneeni, että Libellud julkaisisi myöhemmin tänä vuonna Hidden signs -lisurin. Jos näin on, niin se pitää kyllä hankkia heti kun se vain on saatavilla!

Seuraavaksi siirryimme pelaamaan Conceptia. Vaikka olenkin sitä mieltä, että avioparien ei pitäisi koskaan pelata tätä yhdessä, vältyimme kriiseiltä. Samaan syssyyn pelasimme myös Huhupuheita, joka ei oikeastaan ole varsinaisesti pelaamista, sillä meillä ei koskaan lasketa pisteitä. Kai siihen on joku typerä pisteytystsydeemi olemassa, mutta ei vaan jaksa. Huhupuheita on parasta nauruviihdettä peli-illan päätteeksi, jolloin pisteillä ei enää ole väliä.

Sormukset on vielä paikoillaan, joten ei hätää.

Ja tietenkin, kuten Hartemoiden peli-iltaan kuuluu lähes aina, One Night Ultimate Werewolfia/Vampirea pelattiin about joka välissä. En sitten tiedä mitä se kertoo meistä, mutta on se nyt vaan aika hauskaa valehdella siniset simmut välkkyen, että en muuten ole ihmisusi, vaikka todistusaineisto vahvasti siltä näyttäisikin. Pelasimme monta kertaa juurikin tuota uudempaa Vampire versiota, joka on ehkä hieman monimutkaisempi, mutta yhtälailla hauska versio One Nightista.

Riidankylväjä on yksi uusista hauskoista rooleista.

Pääsiäispelailut päättyivät anoppilassa pelattuun Istanbuliin. Nyt kun olen pelannut kaikkia vuoden 2014 Kennerspiel des Jahres ehdokkaita, niin olen kyllä sitä mieltä, että Rokokon olisi pitänyt voittaa. Vaikkakin kaikki kolme ehdokasta olivat kyllä hyviä. Rokoko nyt vain on ehdottomasti oma suosikkini, ja uskon sen säilyvän meidän kokoelmassa, kun taas olen alkanut kallistumaan siihen suuntaan, että Istanbulia en edes aio hankkia. Concordian ottaisin mieluusti kokoelmaamme, mutta lisäosilla mieluummin kuin ilman.

Yllättävän rohkea salakuljettaja, kun hengailee poliisilaitoksen kulmilla.