tiistai 17. huhtikuuta 2018

Azul - Kieslingin abstraktiherkku tarjottimella.

Abstraktit pelit jakavat usein ihmiset kyllä- ja ei-kerhoon. On ihmisiä, jotka tarvitsevat peleihinsä jonkin ylitsevuotavan teeman, ja on meitä, joita ei niinkään häiritse jos pelissä ei ole sen kummoisempaa teemaa, kunhan mekaniikat ovat puhdasta kultaa.  Michael Kieslingin Azul ei teemalla koreile; pelissä rakennetaan azulejo-laatoista kauniita seiniä. Kyllä, luit oikein. Seiniä. Mutta tuolla päälleliimatulla teemalla ei ole juurikaan väliä, koska itse peli on hyvin timanttinen.

Azulin kaunis kansi.


Azul on kaunis peli sisältä ja ulkoa. Värikäs laatikko on houkuttelevan näköinen hyllyssä, ja sen sisältö on laadukkaasti tuotettu. Jokainen pelaaja saa oman pelilaudan, jonka yläreunassa on pisterata,  ja johon kukin vuorollaan pelaa laattoja. Laatat poimitaan keskeltä olevilta tehdasalustoilta. Pelaaja valitsee alustan, jolta noukkii kaikki yhtä väriä olevat laatat, ja laittaa loput jäljelle jäävät laatat keskelle pöytää. Vaihtoehtoisesti laattoja voi ottaa myös keskeltä, johon pätee sama värisääntö. Kaikki yhtä ja samaa väriä olevat laatat on otettava vaikka ne eivät pelilaudalle mahtuisi. Mikäli pelaaja on ensimmäinen, joka ottaa pöydän keskeltä, noukkii hän myös ensimmäisen pelaajan laatan, josta saa ikävä kyllä yhden miinuspisteen, mutta takaa seuraavan kierroksen aloitusvuoron. Aloitusvuorollaan pelaaja palauttaa kyseisen laatan keskelle pöytää, ennen kuin noukkii laattoja.

Vuorollasi voit valita laatan keskeltä tai reunalla olevilta tehdasalustoilta.


Laatat asetetaan laudalla oleville radoille, joissa on paikkoja yhdestä viiteen. Yhdelle radalle voit laittaa vain yhtä väriä. Kun rata tulee täyteen, siirtyy siitä yksi laatta pisteytysalueelle kierroksen päätyttyä. Laatasta saa yhden pisteen mikäli sen vieressä ei ole laattoja, useamman pisteen saa jos onnistuu muodostamaan laattajonon. Kaikista ylimääräisistä laatoista, jotka eivät mahdu pelilaudalle, saa pelaaja miinuspisteitä. Peliä pelataan siihen asti, kun joku pelaajista saa yhden vaakarivin täyteen, jonka jälkeen lasketaan pisteet. Täysistä vaakariveistä saa vielä kaksi lisäpistettä, täysinäisistä pystyriveistä seitsemän pistettä, ja jos onnistut saamaan jostain väristä viisi laattaa, saat huimat 10 pistettä.

Pystyrivistä saa ihan mukavasti pisteitä.


Miksi Azul on sitten niin hyvä? Koska se koukuttaa. Yhden pelin pelaa hyvinkin nopeasti, kahdella pelaajalla ei mene kuin parisenkymmentä minuuttia, eikä nelinpelikään tuntia kestä. Laattojen valikoiminen on miellyttävää pohdintaa, ja juuri sopivassa määrin aivonystyröitä hierovaa toimintaa. Yhden kierroksen informaatio on kokonaan pelaajilla edessään, eikä tuurilla ole kovinkaan suurta merkitystä. Toki et etukäteen voi tietää, mitkä laatat tulevat esiin seuravalla kierroksella, mutta kun jokaista väriä on 20 laattaa, pystyt kyllä hyvin päättelemään onko kovin todennäköistä, että esimerkiksi punaista laattaa tulee enää, jos pöydällä näkyy jo 17 punaista.

Pelilaudan vaihtoehtoinen puoli.


Pelissä on kaksi erilaista pelimuotoa. Perusversiossa pelilaudalla on valmiiksi printatut kohdat jokaiselle värille. Laudan toisella puolella on harmaa ruudukko, johon laattoja pelataan vapaamielisemmin, kuitenkin niin, ettei yhdellä rivillä saa esiintyä samaa väriä useampaa kertaa. Tämä on varsin hauska pelimoodi, joka ainakin itselleni sudokuja harrastavana ihmisenä tuntui kiinnostavalta.

Azulia voin suositella kyllä täydestä sydämestäni melkeinpä kenelle tahansa. Siitä on meidän pelipöydällä nauttinut sekä aviomies, anoppi että siskontyttö.  Hupia koko perheelle siis. Pelin ehkä heikoin kohta on pisterata, jonka pistemerkkiä on välillä vähän liian helppo tönäistä vahingossa. Laitoin meidän pelilaatikkoon mukaan pienen määrän sinitarraa, jolla merkki pysyy laudassa hyvin kiinni jättämättä mitään jälkiä. Eipä vaivaa enää huolimattomat tönäisyt!

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kolmen kopla: Alexander Pfister

Kolmen kopla on uusi juttusarja, jossa otan pikakäsittelyyn kolme peliä yhdeltä pelisuunnittelijalta. Ensimmäiseksi henkilöksi valikoitui itävaltalainen Alexander Pfister, josta on vaivihkaa tullut yksi suosikeistani. Wienissä asusteleva Pfister on tahkonut pelejä tasaisen varmalla otteella jo usean vuoden ajan, ja tuntuukin siltä, että laatu sen kuin paranee. Pfisterin nimi vilahtaakin usein niin Deutscher Spielpreisin kuin Spiel des Jahresin listoilla.



Oh my Goods!

Oh My Goods  on hieman kömpelöstä nimestään huolimatta oikein näpsäkkä paketti. Käsilaukkuun mahtuva korttipeli on pieni pöytätilarohmu, jota suosin lähinnä kaksinpelinä. Alunperin Royal Goodsina julkaistu peli on sekoitus settien keräilyä, koneiston rakentelua ja onnen venytystä. Peli hyödyntää hauskaa ahkera vs. laiska työntekijä -mekaniikkaa, jonka voi nähdä myös Pfisterin ja Andreas Pelikanin Broom servicessä. Pelissä käytetään kortteja kolmella mahdollisella tavalla, resurssina, rakennuksena tai rakennuksen päällä kuvaamassa sen tuotoksia.

Näppärän tiivis paketti.


Siinä missä peli onnistuu pakkaamaan todella pieneen, jopa taskuun menevään pakkaukseen paljon peliä, on pelikokemus välillä hieman vaisu. Jollet onnistu saamaan koneistoasi rullaamaan, on peli takkuinen ja pohjalta on vaikea nousta.  Mutta toisinaan peli toimii kuin junan vessa. Tarinavetoiset lisäosat Longsdale in Revolt ja Escape to Canyon Brook hengittävät Oh My Goodsiin oikein tervetullutta elämää. Fanin kannattaa myös tsekata Oh my Goodsin sisarpeli Tybor der Baumeister.

Aloituskäsi.


Oh my Goods ei päädy pöydälle ihan kovin usein, mutta koska se ei vie käytännössä juurikaan hyllytilaa, ei minulla ole ollut kiirettä laittaa sitä kiertoonkaan. Pfisterin fanina Oh My Goods oli pakko-ostos, ja reilun kympin hinnalla se ei rasittanut lompakkoakaan. Mutta olisinko ostanut pelin, jos se olisi jonkun muun suunnittelema? Siinäpä vasta kysymys.


Isle of Skye: From Chieftain to King

Alexander Pfister tarttui itävaltalaiskaverinsa Andreas Pelikanin kanssa monelle suosittuun  mekaniikkaan, laattojenasetteluun, Skotlannin Ylämaille sijoittuvassa pelissä Isle of Skye. Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan perinteinen laattojen läiskintä, sillä pelin yksi mielenkiintoisimmista elementeistä on laattojen hinnoittelu ja kauppaaminen. Jokainen pelaaja nostaa vuorollaan kolme laattaa ja hinnoittelee niistä kaksi ja yhden valitsee poistettavaaksi pelistä kokonaan. Kaikki tämä tapahtuu tietysti sermien takana. Vasta kun laatat on myyty ja osteltu, asetellaan ne jokaisen pelaajan omaan kyhäelmään. Pelissä ei siis rakenneta Carcassonnen tyyliin yhtä isoa pelilautaa.

Onks tää se Mäkkäri?

Isle of Skye tekee paljon oikein. Laattojen hinnoittelu on välillä todella hankalaa. Hyviä laattoja ei haluaisi myydä halvalla, mutta jos hinta on liian korkea, voi olla että ne jää käteen. Ja sitten jos haluat, että saat laatat itsellesi, saattaa joku pohatta silti ostaa ne. Castles of Mad King Ludwigissa on hieman jotain samaa Skyen kanssa. Myös pelissä vaihtelevat pisteytyskortit tuovat peliin vaihtuvuutta, ja pitää mielenkiintoa yllä. Joillain kierroksilla pisteytetään vuoret ja toisella taas lampaat. Seuraavassa pelissä voi olla, että lampaat eivät ole minkään arvoiset.

Ihan kuin joku keräisi laivoja.

Isle of Skyehin on myös saatavilla Journeyman-lisäosa, joka muuttaakin peliä jo jonkun verran ja tekee siitä isomman suupalan. Siinä missä peruspeli sopii myös vähemmän pelanneille, tekee Journeyman pelistä harrastajien pelin. Monimutkaisuutta tuova lisäosa lisää peliaikaa ja vaatii enemmän pelitilaa, sillä jokaiselle pelaajalle annetaan oma pelilauta. Journeyman jakaakin varmasti mielipiteitä. Pelaajien, jotka haluavat Isle of Skyehinsa vain lisää laattoja, kannattaa jättää Journeyman välistä.


Mombasa

Oma suosikkini  Pfisterin peleistä on  aivonystyröitä mukavasti hierova Mombasa. Hieman raskaamman sarjan ammattilainen Mombasa nosti Herr Pfisterin isojen poikien liigaan, ja siellä hän on sen jälkeen pysynytkin. Yhdistämällä mielenkiintoisia mekaniikkoja, kuten pakanrakennusta, osakkeita ja työläisenasettelua rakentuu mielenkiintoinen pakkaus, joka voitti mm. Deutscher Spielpreisin vuonna 2016.

Pelaajalauta ja kortteja.

Pakanrakennus on Mombasassa pieni, mutta melko oleellinen osa. Pelaajat valitsevat korteillaan toimintoja, ja mitä parempia kortteja, sen parempia toimintoja. Toki pelilaudallakin on työläisenasetteluruutuja, eikä niitä sovi unohtaa. Kortit kiertävät takaisin pelaajan käteen pinojen kautta, mikä antaa pelaajalle enemmän kontrollia siitä, milloin mikäkin kortti palaa käteen. Vaikka pelissä ei varsinaisesti pysty pissimään kenenkään muroihin, on se kuitenkin jokseenkin interaktiivinen päätöksien kautta. Jos Annika on pelannut edellisellä kierroksella banaaneja, onko todennäköistä, että hänellä olisi niitä vielä seuraavalla kierroksella, vai voiko Joonas viedä banaanikuninkaan paikan laudalla?

Paikkoja työläisille.

Miksi Mombasa sitten on vain niin hyvä? Sanopa se. Joku siinä vain kiehtoo kerta toisensa jälkeen. Pelissä on paljon pohdittavaa. Mennäkö pitkälle kaivosbisneksessä vai  kenties kirjanpidossa? Entäs charter firmojen levittäminen kartalla? Ja mennäkö muiden mukana vai ollako oman tien kulkija? Kirjanpitoa on  pidetty heikompana strategiana, ehkäpä siksi kun se on hieman haastavampi tie. Niille jotka kokevat kirjanpidon olevan vaikeampi tie voittoon, on saatavilla Deutscher Spielpreis Goodie box 2016:ssa saatava Cooked books -minilisäosa. Joka tapauksessa suosittelen antamaan Mombasalle mahdollisuuden. Minun hyllyyni se on tullut jäädäkseen ja sen viereen on ilmestynyt myös toinen Pfisterin isomman laatikon peli: Great Western trail. Innolla odotan mitä tältä herralta saadaan tulevaisuudessa.

Valmiina veritimanttien metsästykseen?

Mikä on sinun suosikkisi Pfisteriltä? Joku yllä mainituista vai kenties joku aivan muu?

maanantai 12. helmikuuta 2018

Avaruusseikkailua ja fimoja.

Joku on ehkä saattanut ihmetellä, että kylläpäs Noppapotissa on elelty hiljaiseloa. Viikko sitten toki ilmestyi juttuni Rajas of the Gangesista, mutta sitä ennen olikin parin kuukauden tauko. Jutun nimi on nimittäin näin, että meille syntyi lisävahvistusta joulukuun lopussa ja hänen kanssa elämään totutteleminen kolmen tunnin yöunilla on toki vaikuttanut pelivireyteen. Onneksi nyt jo helpottaa, sillä meillä nukutaan jo neljä tuntia! Mutta ollessani äitiyslomalla toivon, että pääsen paneutumaan blogiini nyt paremmin, kun ei tuo päivätyö ole haittamaassa.

Täsä mä nyt oon!

Meillä on alkuvuosi alkanut perinteisellä pelihyllyn karsimisella, koska syystä, jota en oikeastaan ihan käsitä, hyllyssämme ei ole enää tilaa. Se on aina yhtä iso mysteeri, miten näin käy, mutta uskon selviäväni tästäkin koitoksesta. Positiivinen asiahan tämä on; nyt on taas tilaa uusille peleille. Vaikka kuinka väitän, etten kuulu niin sanottuun Cult of the New:hun, niin jotenkin ne ihanat kimaltelevat uutuudet himoittaa eniten. Tässä kohtaa mieheni tosin valittaa, että meidän hyllyyn ilmestyy vain niitä "resurssinvääntöpelejä", joiksi hän rakkaita europelejäni haukkuu. Etsitään peliseuraa keski-ikäiselle miehelle, joka tykkää välillä vain heittää aivottomasti noppaa seikkailumielellä!

Yksi hyllyyn ilmestyneistä uutuuksista on avaruuspistesalaatti Pulsar 2849. Vladimir Suchýn suunnittelema ja Czech Games Editionin julkaisema avaruuspeli on hieno esimerkki noppadraftauksesta, joka on itselle niin kovin mieluisaa. Mm. Grand Austria Hotellista tuttu mekaniikka on tässä pelissä toteutettu mielestäni todella mielenkiintoisella tavalla, ja siksikin peli päätyi meidän kokoelmaan. Nopilla pelaajat ostavat toimintoja ja etuuksia, joita pelin edetessä avautuu koko ajan enemmän. Niillä voi myös lennättää avaruusalustaan pyöreällä pelilaudalla, joka on muuten aika cool. Peli vie kyllä pöytätilaa linnunratamaisen paljon, mutta so what?

Moni galaksi päältä kaunis.

Pulsar näyttää päällepäin monimutkaiselta, mutta ydin siinä on simppeli. Valitse noppa, ja tee sillä jokin toiminto. Symboliikan kun saa omaksuttua, tulee pelistä huomattavasti helpompi. Ja vaikka niitä symboleita on todella paljon, on ne kuitenkin pääosin helposti ymmärrettäviä. Toisin kuin esim eräässä nimeltämainitsemattomassa avaruuskorttipelissä... Oma kokemukseni Pulsarista on tällä hetkellä rajoittunut vain neljään pelaajaan, mutta olisi mielenkiintoista verrata, muuttuuko kokemus kun pelaajia on vähemmän.

Tilahirviö nimeltä Pulsar.


Pulsarin ohella hyllyyni on ilmestynyt lisää Uwe Rosenbergiä. Viime vuonna ilmestynyt norjalaiseen pikkukylään sijoittuva Nusfjord ei ole vielä päässyt pöydälle, sillä se odottaa fimokäsittelyä. Kyllä vain, kaikki Uwet käyvät läpi saman prosessin tultuaan meidän kokoelmaan.  Nusfjord on kalastusteemainen työläisenasettelupeli, ja sen työläiset ovat paketissa ohuita puisia lätysköjä, ja sehän nyt vain ei käy päinsä. Edellisestä fimokerrasta on jo tautisen kauan aikaa, joten oli kiva päästä taas muovailemaan. Vaikkakin projekti on vieläkin kesken, koska nuorin herra Hartemo sai itkupotkuraivarit juuri kun olin aikeissa fimoilla. C'est la vie, kun on lapsia, mutta äkkiähän tuo tuosta kasvaa, eikö niin?

Norjalaisia kalastajia.

Tätä kirjoittaessani vielä on kolme kalastajaa tekemättä, mutta eiköhän nekin valmistu tässä joku päivä. Tuskaisesti jätin viimeiseksi punaisen värin, joka on ihan karsea koska se tarttuu käsiin. Ehkä olisi kannattanut tehdä se ekana alta pois, koska minkä taakseen jättää sen edestä löytää. Tänä vuonna Uwelta tulee Islantiin sijoituva peli Reykholt. Pitäisiköhän jo nyt aloittaa pelinappuloiden teko, niin ne on ehkä valmiit sitten kuin peli ilmestyy.

Mites on vuosi lähtenyt omalta kohdaltasi käyntiin? Onko uutuuksia jo kerennyt livahtamaan hyllyyn?

Muistathan myös Noppapotin Facebook-sivun!


sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Varrella virran eli Rajas of the Ganges.

Ganges on 2510 kilometriä pitkä joki, joka valuu Intian ja Bangladeshin läpi. Sen varrelle sijoittuu myös Inka ja Markus Brandin viime vuonna ilmestynyt työläisenasettelupeli, jonka sain mieheltäni joululahjaksi. Brandit olivat minulle entuudestaan tuttu Villagen ja My Villagen takaa, joten mielenkiinnolla tutustuin heidän uusimpaan isoon peliin. Mainetta he ovat toki viime aikoina niittäneet Exit-sarjallaan, joka tuo pakopelit jokaisen olohuoneeseen.

Gangesin varrella on ruuhkaa.

Rajas of the Gangesissa pelaajat rakentavat kukin omaa provinssiaan, keräten mainetta ja mammonaa, jotka ovat pelin kaksi pistemuotoa. Pelin päämekaniikkana on monille tuttu työläisenasettelu, mutta mielenkiintoiseksi pelin tekee juuri pisteytys ja noppien käyttö maksuvälineenä. Pelilaudan ympärillä kulkee kaksi pisterataa, mutta eivät samansuuntaisesti vaan vastakkain toisiaan. Toinen edustaa pelaajien mainetta ja toinen kukkaron paksuutta. Peli loppuu, kun joku pelaaja saa nämä kaksi rataansa risteämään. Ei siis riitä, että keräät vain rahaa, koska muuten saat pelata ikuisuuden, että ratasi kohtaavat toisensa. Pelin alussa pelaajilla on kolme työläistä, mutta pelin edetessä heillä on mahdollisuus lisätä työläistensä määrää. Tämä on ihan tuttua lähes kaikista vastaavanlaisista peleistä. Jokainen asettaa vuorollaan yhden pelaajan valitsemaansa toimintoruutuun ja toteuttaa kyseisen toiminnon, jonka jälkeen vuoro on seuraavan pelaajan ja niin edelleen. Piece of cake!

Työläisiä hommissaan, tosin osa vielä laiskottelee.

Mitä niillä työläisillä voi sitten tehdä? Yksi yleisimmistä toiminnoista on noppien hankkiminen. Voit joko valita ruudun josta saat yhden nopan, tai toisaalta valita vaihtaaksesi yhden värisen nopan kahdeksi muun väriseksi. Nopilla myös lahjot palatsin henkilökuntaa antamaan sinulle milloin mitäkin hyödyllistä, oli se sitten lisää noppia tai kenties rahaa. Saadessasi lisää noppia heität ne ennen kuin lisäät ne Kali-laudallesi, jossa on paikka kymmenelle nopalle. Mikäli heität aivan surkeasti, voit kääntää nopan ympäri vastakkaiselle sivulle karman avulla, jota sinulla voi olla enintään kolme kerrallaan.  Temaattista  loogisuutta tästä voi hakea kissojen ja koirien kanssa, tai sitten vain hyväksyä, että se on vain keino auttaa niitä joilla on ihan käsittämättömän huono noppatuuri. Työläisen voi myös asettaa louhokseen, satamaan tai torille.

Nopat toimivat eräänlaisena resurssina pelissä. 

No entäs se edellä mainittu provinssi? No sehän on jokaisen pelaajan oma pelilauta, johon asetellaan laattoja á la Carcassonne. Eli taas tuli lisää fundeerattavaa. Laattoja on myynnissä aina kaksitoista kerrallaan, kolme kutakin neljästä väristä. Jokainen laatta maksaa jonkun värisiä noppia 4-10 pisteen verran. Laatoista löytyy teitä sekä erilaisia rakennuksia toriteltoista palatseihin. Toreista saa rahaa, muista rakennuksista mainetta, sillä olethan intialainen aatelinen joka harrastaa myös arkkitehtuuria siinä sivussa. Pelin aikana voit kehittää arkkitehdin taitojasi, jotta saat vielä enemmän mainetta eli pisteitä.  Kaikessa on aina kyse pisteistä!

Kai tästä vielä jotain tulee aikaiseksi.

Ja mainitsinko että pelaajalla on myös vene? Ei mikään loistojahti mutta sellainen näppärä pikkupaatti, joka seilaa pitkin poikin Gangesia keräten kaikkea kivaa pisteistä karmaan ja niin pois päin. Joku pelaaja voi keskittyä veneilemään oikein olan takaa, toinen taas keskittyy muuhun. Kumpikin on ihan toimiva strategia. Tässä kohtaa saatat pohtia, että onpas tässä paljon tavaraa. Joo niin on, mutta sillä lailla mukavalla tavalla. Pohdittavaa riittää, mutta aivot ei käryä dementiaosastolle asti. Pelin kuvitus on yksityiskohtaista, mutta selkeää mikä auttaa kaiken sälän kanssa pärjäämisessä. Pisteet Dennis Lohausenille. Symbolit oppii nopeasti, joten sääntövihkoa ei juurikaan tarvitse uudelleen selailla.  Säännöt on muuten mukavan selkesti kirjoitettu, se on suuri plussa. Niin monta surkeaa sääntöopusta läpi rämpineenä osaa arvostaa selkeätä layouttia ja hyviä esimerkkejä.

Tuskaset paatit.

Ihan sieltä nopeimmasta päästä Rajas of the Ganges, tai pelkkä Ganges tuttujen kesken,  ei oikeastaan ole. Neljällä pelaajalla taitaa mennä lähemmäs 1,5 tuntia, on siinä sen verran paljon tehtävää. Haittaako tämä? No ei tällaista pelinautiskelijaa kuin minä, mutta kellonatsi jos löytyy ryhmästä niin varmasti tulee valitusta kun peli ei mene 45:teen minuuttin täydellä kokoonpanolla. No entäs se interaktio? Aina kun lukee peliarvosteluja tehdään pelaajien välisestä interaktiosta suuri haloo. No tässä sitä on sen verran kuin missä tahansa työläisenasettelussa, eli vähän. Kyllähän se harmittaa kun kaveri tunkee kuutosensa kanssa siihen ruutuun mihin olisit itse mennyt, mutta aina löytyy jotain muuta kivaa tehtävää, joten ei se nyt niin kirpaise. Paitsi loppumetreillä kaikki kirpaisee. Pelin lopun kun voi haistaa siinä vaiheessa kun jonkun pelaajan pistenappulat rupeavat uhkaavasti lähestymään toisiaan. 

Tässä kohtaa ei kilpailu ole vielä pahimmillaan.

 Olen pelannut Gangesia kahdella, kolmella ja neljällä pelaajalla, eli kaikki pelaajamäärät kokeiltu, enkä vielä osaa sanoa mikä oli paras. Kahdella pelaajalla pelataan laudan toisella puolella olevalla sovitetulla laudalla ja kolmella taas peitetään kaksi ruutua nelinpelilaudalta pois. Oikeastaan kaikki pelaajamäärät toimi oikein hyvin, tosin neljällä peli on selkeästi pidempi, jos se sattuu jotakuta haittaamaan. Pelistä on myös pari variaatiota. Navaratnas on pelin advanced version, eli versio jota kannattaa harkita sitten kun alla on muutama peli perusversiota. Siinä noppia saa olla vain kahdeksan kerrallaan, mutta voit saada yhden työläisen enemmän. Ganga moduulissa jokireitille laitetaan laattoja muuttamaan sieltä saatuja etuuksia. Ei sen suurempi juttu, eli helppo lisätä peliin heti.

Mistä tietää, että olet aloittava pelaaja? No jättimäisestä elefantista tietenkin!

Kaiken kaikkiaan Ganges on mukava tuttavuus, ja vielä sellainen joka on kelvannut kaikille pelikumppaneille, joille olen sen tähän asti esitellyt. Europelaajille nannaa, mutta temaattista elokuvamaista kokemusta hakevan kannattaa passata.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Pelaajien Valinta -voittajat julkistettu! Joko nyt palataan normaaliin arkeen?

Tänään julkistettiin Pelaajien Valinta 2017 -voittajat, jotka ovat tietenkin  Perhepeleissä Flamme Rouge,  Harrastajapeleissä Agricola ja Peliteon palkinnon sai Lautapelikahvila Taverna! Viimeisen parin kuukauden työt on nyt takanapäin ja tunne on hyvä ja helpottunut. Koko syksyn kestänyt koepelailu, pähkäily ja pohtiminen on nyt ohi ja lopputulos on selvillä. On ollut hienoa olla osa tätä projektia. Lue toki lisää virallisilta nettisivuiltamme Pelaajien Valinta. Olin tänään Puutyöläis-Joonaksen ja Todellisuuspakoilevan Annikan kanssa viemässä Lautapelit.fi:lle heidän kunniakirjat ja kukkaset.  Lautsun Linda Bremer oli siellä ottamassa meidän vastaan hymyillen ja kerkesimme siinä mukavasti myös turinoimaan virallisen osuuden jälkeen.

Sitä ollaan niin virallisen näköisiä.

Siellä seisoo ansaittu tuplavoitto!


Ja mitenkäs sattui, kun olimme kerta peliliikkeessä oli mieheni luvannut minulle sieltä syntymäpäivälahjan samaan syssyyn! Aijai, valinnan vaikeushan siinä olisi voinut iskeä, jollen olisi etukäteen katsonut netistä Isle of Skyen ja sen uuden Journeyman -lisäosan olevan saatavilla. Isle of Skye on hauska laattojenasettelupeli pienellä twistillä, johon olin kyllä tutustunut jo parisen vuotta sitten. Onhan paketissa yhden lempparipelisuunnittelijani  Alexander Pfisterin nimi. Niin ja voittihan se vuonna 2016 Kennerspiel des Jahresinkin. Jorma Uotisen sanoin; ei huono!
Journeyman -lisäosa oli minulle ihan herätevalinta, sillä en ole lukenut siitä oikeastaan yhtään mitään. Tiesin vain sellaisen olevan olemassa. Muistelin jo peruspelin ajoilta kaipaavani siihen hieman lisää laattoja, ja yllätyksekseni sainkin huomata lisäosan tuovan kyllä paljon kaikkea muutakin. Tavarat mahtuivat nippa nappa peruspelin kanssa samaan lootaan. Nappasin myös poistohyllyltä hieman kolhuuntuneen Yamataïn, joka on Bruno Cathalan ja Days of Wonderin upea uutuspeli. Tai no uutuus ja uutuus. Sanotaan ei kovin vanha, koska en nyt tarkkaan muista tuliko se tänä vuonna vai viime vuoden lopussa. Tästä en voi vielä sanoa muuta kuin, että onpas törkeän kaunis kansikuva!

Niin, olikos siellä pelihyllyssä vielä tilaa?

Tästä pääsenkin loistavasti aasinsiltana muistelemaan lauantain synttäripeli-iltaa, joka oli loppujen lopuksi enemmän syömistä ja juoruilua kuin pelaamista. Vieraat väsähtivät liian aikaisin ja pöydälle päätyi vain pari peliä. Hieman harmi, mutta minkäs teet? Ensi kerralla pidemmän kaavan mukaan. Koko syksyn peli-illat on muutenkin mennyt jotenkin ihan pyllylleen, joten tässä on nyt petraamisen varaa. Ei se kaamosmasennus vielä voi iskeä. Mysteriumia pelattiin, koska se sopi Pyhäinpäivän teemaan. Meni muuten ehkä ennätyshuonosti vihjeiden tulkitseminen ja häviöhän sieltä tuli. Kokeiltiin myös uutta One night ultimate Alienia, joka on muuten aika vinkeästi erilainen kuin sarjan muut osat. One night ultimate werewolf on meillä perheessä jo ihan kulttihitti, jota pelataan about jokaisissa illanistujaisissa. Alien eroaa lähinnä tavalla, jolla sen mobiilisovellus voi heittää pelin aikana kaiken näköisiä uusia juttuja kehiin. Koskaan ei aloittaessa voi olla varma, saako tehdä roolinsa samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Ihan cool partypeli!

Tässä kohtaa meni vielä hyvin.

Kirjastosta olisi taas tulossa kaikkea herkkua lainaan. Lorenzo il Magnifico, A Feast for Odin, La Granja: no siesta! nyt ainakin. Kanbanin varauksen peruin, koska totesin ettei sille nyt oikein olisi aikaa kaiken muun seassa. Vital Lacerdan pelit kun vie aivokapasiteettia ihan kiitettävästi, joten se saa nyt jäädä odottamaan jotain toista hetkeä. A Feast for Odinin haluaisin kyllä omaan kokoelmaan, mutta hyllyssä ei tällä hetkellä ole mitenkään tilaa niin isolle laatikolle, joten joistain on yksinkertaisesti luovuttava ennen sitä. Jos kirjoittaisi joulupukille?

Muuten on kotona pelailutkin jäänyt tosi vähälle, vaikka kirjastosta olisi ollut Champions of Midgard ja Biblios lainassa. Tuossa oli pieni flunssajakso, joka näköjään nyt on vienyt Janin sängyn pohjalle, joten pelit on jäänyt hyllyyn.  Nyt kun saisi jäädä sille äitiyslomalle, niin olisi aikaa kirjoitella blogiakin! Vielä puolitoista kuukautta pitää jaksaa.

Ensi kerralla siis toivottavasti jotain on jopa pelattu. Siihen asti voit seurailla Facebookin puolelta Noppapotin toilailuja.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Saanko esitellä, Pelaajien Valinta 2017 -finalistit!

Hyvät naiset ja herrat, minulla on vihdoinkin ilo, kunnia ja jonkin sortin velvollisuuskin ilmoittaa pinnan alla koko syksyn väreilleestä asiasta. Nimittäin, kuten ehkä jotkut ovat jo saattaneet pienistä vihjeistä arvailla, olemme muutaman kolleegan kanssa perustaneet Pelaajien Valinta -nimeä kantavan pelipalkinnon, joka jaetaan tänä syksynä ensimmäisen kerran.  Jos et usko, että tämä on ihan oikea juttu, käy katsomassa meidän hienot sivut täällä Pelaajien Valinta.  Katsokaa myös ihmeessä Tuomon tekemä video aiheesta.


Joillekin teistä voi ehkä herätä kysymys miksi? Miksi tarvitsemme jotain pelipalkintoa, onhan meillä jo esimerkiksi Vuoden Peli? Ehkäpä juuri siksi. Koska haluamme tukea ja ennen kaikkea rohkaista ja edistää suomalaista pelikulttuuria, rupesimme porukalla pyörittämään ideaa pelipalkinnosta, jossa tuomaristona toimii nimenomaan peliharrastajat, ja jonka motiivi ei olisi kaupallinen. Kategorioiksi valitsimme kolme: Vuoden Perhepeli, Vuoden Harrastajapeli ja Vuoden Peliteko. Jotta peli voisi päästä ehdolle, on sen täytettävä muutama ehto. Pelin pitää olla ilmestynyt viimeisen vuoden aikana suomeksi voidakseen kilpailla Perhepeli-kategoriassa. Harrastajapeli voi olla myös englannin kielinen, mutta sen pitää silti olla Suomessa julkaistu. Esimerkiksi Kickstarterissa tai vastaavissa joukkorahoituksissa rahoitetut pelit voivat olla osallisia, mikäli ne ovat jälleenmyytävissä Suomessa myös kampanjan jälkeen. Vuoden Peliteko -kategoriaan kelpuutetaan ihmiset ja/tai organisaatiot, jotka edistävät suomalaista pelikulttuuria jollain tapaa.

Tuomaristoon kuuluu tänä vuonna itseni lisäksi seuraavat arvoisat kolleegat:

Tero Hyötyläinen (Lunkisti.fi), Joonas Konstig (Puutyöläinen), Tuomo Pekkanen (Tuomon videot), Kristian ja Oona Pesti (Pöydällä), Mikko Saari (Lautapeliopas) ja Annika ja Kai Saarto (Todellisuuspako). 

Tuomaristo on vastuussa finalistien valitsemisesta ja lopulta 6.11 voittajien julkaisemisesta. Tuomariston puheenjohtajan virkaan nakitettiin tänä vuonna Mikko Saari.

Tuomariston jäsenenä olen pitkin syksyä pyrkinyt pelailemaan finalisteiksi päätyneitä pelejä, jos oli sellaisia joihin en ollut vielä tutustunut. Elämme hienoja aikoja, sillä suomeksi ilmestyviä pelejä on vuosittain aina vain enemmän ja enemmän. Vielä kun saisimme ne ihmisten koteihin ja pöydälle. Perheen kanssa yhdessä vietetty aika on timanttista, ja onhan meillä Suomessa pitkät perinteet Afrikan tähden parissa. Nyt on aika saada ihmiset 2000-luvulle ja muidenkin pelien pariin! 


Vuoden Perhepeli

Vuoden Perhepeli -kategorian finalisteiksi tiensä raivasivat seuraavat pelit:

- Codenames. (Vlaada Chvatil, Enigma)
Codenames on saavuttanut hurjan suosion maailmalla ja nyt myös Suomessa. Pelissä pelaajat jaetaan kahteen joukkueeseen, joissa jokaisen joukkueen vakoojamestari yrittää saada oman tiiminsä tajuamaan vihjeiden avulla koodisanat, jotka kuuluvat heidän joukkueelle, eikä vastapuolelle. Tätä peliä olen saanut jopa äitini pelaamaan. 


- Flamme Rouge (Asger Harding Granerud, Lautapelit.fi)
Tämä kilpapyöräilyaiheinen peli laittaa pelaajat kilpailemaan voitosta vaihtuvilla peliradoilla. Korttivetoinen peli on säännöiltään helppo mutta viihdyttävä, jossa ajoitus on tärkeä ja voitto maistuu parhaalta nautittuna vastapelaajan nenän edestä. 

- Honshu (Kalle Malmioja, Lautapelit.fi)
Japaniaiheinen Honshu yhdistää tikkipelin ja laattojenasettelun korttipelimuotoon. Säännöiltään helposti ymmärrettävä, mutta myös aikuisia viihdyttävä Honshu sopii monenlaiseen kotiin. Korttien limittäinen pelaustapa on virkistävä ja kiehtova.

-Karuba (Rüdiger Dorn, Tevella)
Aarrejahti viidakossa, sopii kuvailemaan Karubaa hyvin. Jännittävässä pelissä pelaajat voivat käyttää laattoja rakentamiseen tai juoksemiseen pelilaudallaan, hieman bingomaisen pelimekaniikan avulla. Alussa kaikilla on samat lähtökohdat, mutta kuka pelaa laattansa fiksuiten? Värikäs kuvitus on oikein kutsuva ja peli on näyttävä kokonaisuus pöydällä, olematta sekava.



-Kingdomino (Bruno Cathala, Lautapelit.fi)
Veteraanisuunnittelija Bruno yllätti tekemällä simppelin perhepelin, joka juontaa juurensa vanhoihin domino-laattoihin. Jokainen pelaaja rakentaa omaa kuningaskuntaa, se voittaa joka pystyy hyödyntämään laatat parhaiten ja saa eniten pisteitä.  Värikäs Kingdomino koukuttaa yksinkertaisuudellaan, nappasihan peli jopa halutun Spiel des Jahres palkinnonkin.

Vuoden Perhepeliltä odotetaan helposti lähestyttävyyttä, tuurin ja taidon tasapainoa, sekä sen olisi maistuttava niin lapsille kuin aikuisillekin. 


Vuoden Harrastajapeli

Vuoden Harrastajapeli -kategorian finalistit ovat tänä vuonna:

-7 Wonders: Duel (Antoine Bauza & Bruno Cathala, Lautapelit.fi)
Tämä suositun 7 Wondersin kaksinpeliversio on uskollinen isoveljelleen, mutta silti toisaalta hyvin erilainen, ja siksi parempi kahdelle pelaajalle. Mielenkiintoinen korttipyramidimekaniikka on koukuttava. Pelissä on jonkun verran jo opittavaa sääntöjen ja symboliikan suhteen, mikä tekee pelistä enemmän harrastajille suunnatun.

-Agricola (Uwe Rosenberg, Lautapelit.fi)
Vihdoinkin tämä harrastajapelien virstanpylväs on saatu suomenkielisille markkinoille uuden Revised Edition -version myötä. Vaikka pelissä on alkuperäiseen Agricolaan nähden vähemmän kortteja, on pelissä sisältöä silti valtavasti. Pelaajat kilpailevat elämästä pientilallisena tässä jo klassikoksikin kutsutussa työläisenasettelupelissä. Tämä Agricolan versio ei sisällä kortitonta perhepeliversiota ollenkaan, vaan on suunnattu suoraan harrastajille.


-Castles of Mad King Ludwig ( Ted Alspach, Competo)
Tämä laattojenasettelupeli on hauska linnanrakennuspeli, jossa yksi pelin mielenkiintoisimmista elementeistä on laattojen hinnoittelu. Jokainen pelaaja saa vuorollaan olla mestarirakentaja, ja hinnoitella kierroksella myytävät laatat. Pelissä pelatut laatat tuottavat pisteitä eri tavoin ja niiden asettelu on usein kriittistä. Kuka rakentaa hulluimman linnan saaden sillä myös parhaat pisteet?



- Dale of Merchants 2 (Sami Laakso, Snowdale Design)
Pakanrakennuspeli Dale of Merchants sai jatkoa itsenäisen kakkososan myötä, joka on kompakti mutta viihdyttävä paketti. Tämä yhden miehen ihmeen, Sami Laakson toteuttama korttipeli on toisaalta tutun oloinen kaikille pakanrakennuspelejä pelanneille, mutta toisaalta se ei ole pisteralli vaan kilpapeli, jossa nopeiten kahdeksan kojua rakentanut pelaaja voittaa.
-Patchwork - Tilkkutäkki (Uwe Rosenberg, Lautapelit.fi)
Tämä kahden pelajan abstrakti laattojenasettelupeli koukuttaa tetrismäisillä laatoillaan ja mielenkiintoisella nappiekonomialla. Nopeasti pelattu erä houkuttelee toiseen jollei jopa kolmanteenkin. Milloin laatta on kannattavaa ostaa, ja milloin kannattaa vain passata ja ottaa rahat? Näitä kysymyksiä pelaajat kohtaavat vuorosta toiseen kilpaillessaan pelin voitosta. 

Vuoden Harrastajapeliltä odotetaan taidon olevan suuremmassa roolissa kuin tuurin. Säännöt saavat olla monimutkaisemmat ja peli saa vaatia pelaajilta strategisempaa suunnittelua kuin perhepelien kategoria. Myös uudelleen pelattavuus on tärkeässä roolissa harrastajapeleissä. 


Vuoden Peliteko


Vuoden Peliteko -finalistit ovat: 

-Helmet-kirjastot ja Renni Honkanen (Lautapelien tuominen kirjastoihin)
Raatimme on hyvin vakuuttunut Renni Honkasen näkemästä vaivasta lautapelien saamisesta pääkaupunkiseudun kirjastoihin. Pelikokoelman ylläpitäminen ja pelaamisen promoaminen on suuri työ, ja valtavasti eduksi harrastuksellemme. Tästä saa toivottavasti muutkin maamme kirjastot kopin ja lähtevät toteuttamaan samaa tuoden pelit jokaisen ulottuville. 

-Lautapelikahvila Taverna (Lautapelikahvilakulttuurin tuominen Suomeen)
Tampereelle viime syksynä avattu lautapelikahvila Taverna on ensimmäinen laatuaan Suomessa. Siellä pelaajat voivat kokoontua kahvikupposen ja lautapelin ääreen viihdyttävässä heille tarkoitetussa ympäristössä. Kahvilan laaja pelikokoelma antaa pelaajille mahdollisuuden kokeilla aina jotain uutta, mutta sinne voi toki tuoda myös omat pelit mukanaan. Toivottavasti muutkin uskaliaat suomalaiset saavat Tavernan esimerkistä inspiraation, ja saamme lautapelikahviloita muuallekin Suomeen.

-Sami Laakso (Ensiluokkainen tee-se-itse-menestys)
Sami Laakso on tehopakkaus, joka on osoittanut että yksinkin voi menestyä, ja on vienyt suomalaista pelisuunnitelua ja -osaamista maailmalle menestyneiden Kickstarter-kampanjoidensa myötä. Sekä Dale of Merchants  ja Dale of Merchants 2 olivat huikeat joukkorahoitusmenestykset, ja toteutettu tyylillä alusta loppuun. Tulevaisuus näyttää lupaavalta Samin kohdalla.

-Kalle Malmioja (Suomalaisen pelisuunnittelun näkyvyys ulkomailla)
Kansainväliseen jakeluun päässyt korttipeli Honshu on osoitus siitä, että kyllä meilläkin osataan. Kalle Malmiojan pitkä työ pelin parissa tuotti tulosta, ja peli on ollut suuri menestys. Kalle on myös kirjoittanut Lautapelioppaaseen pitkää artikkelisarjaa pelisuunnittelusta, taustalla on siis kova työ eikä vain tuuri menestyksen suhteen. 

Vuoden Peliteko -palkinto jaetaan ihmiselle tai organisaatiolle, joka on edistänyt suomalaista lautapelikulttuuria tai muuten ollut huomiota herättävän ansioitunut harrastuksemme saralla. 


Finalistien kesken raatimme valitsee lopuksi voittajat kussakin kategoriassa, jotka julkaisemme 6.11. Siihen asti jokainen voi spekuloida, miten äänemme ovat jakautuneet, onko selkeitä voittajia vai onko kenties tiukkaa vääntöä. Hienoa on ollut huomata, miten lautapelien suomennokset ja suomalaiset julkaisut ovat lisääntyneet viime vuosien aikana, mutta toiveissa toki on saada lisää pelaajia, ja sitä kautta lisää pelejä saataville. Laatu on mielestäni tärkeää, ja hartain toiveeni onkin saada ihmisten pukinkontteihin muutakin kuin niitä ainaisia Monopoly-viritelmiä ja Afrikan tähteä. Tärkeää onkin saada ihmisille tietoa ja uusia kokemuksia pelien kanssa. Meillä on Suomessa pitkät perinteet pelien parissa, mutta valtavirta tuntuu jymähtäneen 80-luvulle, jolloin Milton Bradleyn Hotelli-peli oli kuuminta hottia. Mikäli Yhteishyvä -lehteä on uskominen, niin sillä tasolla ollaan edelleen, viitaten heidän 5/2017 lehden peli-iltajuttuun, joka oli noloa luettavaa.

Ehkä juuri siksi halusimme perustaa pelipalkinnon jonka raati koostuu ainoastaan peliharrastajista. Ainakin itse koen, että sellaisen ihmisen joka ei juurikaan pelaile, on hyvin vaikeaa arvostella pelien paremmuutta kovin hyvillä perusteilla. Siinä missä arvostankin Vuoden Peli -palkinnon järjestäjiä ja heidän monen vuoden työtään, on silti mielestäni hiukan vaikea sulattaa, että esimerkiksi Vuoden Strategiapelin valitsi tänä vuonna journalistit. Vaikka mielipide-eroista voi aina vain kiistellä, kiistelen asiasta mieluummin ihmisen kanssa jonka tiedän omaavan kokemusta laajemmalti aiheesta, josta väittelemme. Kaikki ei pidä samoista peleistä kuin minä, mutta perusteluiksi tarvitsen muutakin kuin että se näytti kivalta pöydällä, tai että se oli kivoin peli mitä olen pelannut Trivial Pursuitin jälkeen, jos se Trivial Pursuit on ainoa peli, jota on pelannut 20 vuoteen. Meille on myöskin tärkeää, että ehdokkaisiin ei vaikuta mikään kaupallinen taho, vaan päätökset tulevat suoraan tuomaristolta.

Jos saisit itse valita, mille peleille antaisit äänesi? Entä mikä peliteko on mielestäsi palkinnon arvoinen? Voit myös lukea mitä muut raatilaiset ovat kirjoitelleet aiheesta seuraavista linkeistä:







Keskustelua voi myös jatkaa Noppapotin Facebookissa.




keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Lautapelaamaan 2017 koettu ja arkeen palattu.

Niin se vaan taas tuli ja meni. Yksi suomalaisen lautapelikulttuurin vuoden kohokohdista on joka syksy Helsingissä järjestettävä Lautapelaamaan-tapahtuma, jossa itse kävin tänä vuonna toista kertaa. Noppapotti crew oli tällä kertaa paikalla vain lauantaina, vaikka itse tapahtuma oli auki perjantaista sunnuntaihin. Saapuessamme puolenpäivän aikaan Kaapelitehtaalle, oli siellä jo kova meno paikalla. Heti ensimmäiseksi törmäsin Mikkoon, jonka seurue pelasi yhtä suosikkiani Mombasaa. Pikaisten terkkujen jälkeen jatkoimme matkaa kohti pelikirjastoa, jonka lähettyviltä löysin aina yhtä ahkeran Tuomon. Aina vaan saa ihmetellä miten tuo Duracell-pupu jaksaa. Pelisalissa olikin täysi härdelli päällä, mutta onnistuimme nappaamaan strategisesti sijoitetun pöydän läheltä takaovea, josta välillä tuli tuulahdus raitista ilmaa. Viime vuodesta opin ainakin yhden asian: yhteishenki haisee ja kovaa!

Tämä ei ole vielä mitään. Tunnin päästä porukkaa oli kolmasosan verran enemmän.


Ensimmäisen pelin valinta  vei hetken aikaa, mutta päädyimme hakemaan kirjastosta Peter Hawesin Royalsin. Olin lievästi kiinnostunut tästä aluevalloituspelistä lähinnä siksi, että arvelin anoppini mahdollisesti pitävän siitä. Helpot säännöthän pelissä on ja pääsimme pelaamaan tuossa tuokiossa. Yllätyksekseni huomasin pitäväni pelistä. Royalsissa pelaajien on tarkoitus valloittaa alueita Euroopan kartalla. Nojoo, ei nyt ihan omintakeisin teema mutta tarviiko aina olla? Kahvipöytään oikein passeli peli. Menolippumainen settienkeräilymekaniikka on lähes kaikille tuttu, joten peliin pääsee nopeasti sisään. Sitten kun vielä hiffaa bonusten keräilyn ja aatelisten vaikutusvallan niin siinäpä se oikeastaan. Kuvitus voisi toki olla vähän innostavampaa, mutta jostain syystä en tältä peliltä odottanutkaan Vincent Dutraitin tasoa tai vastaavaa. Tai no taisi se kansikuva olla Michael Menzelin joka on kuitenkin kova nimi.

Maiju laskelmoi.


Royalsin jälkeen nappasin kirjastosta Kingdominon, joka oli testauslistalla erään salaisen projektin takia. Eipä siinä, Kingdominon takana on kukas muukaan kuin lautapelien tehotehtailija Bruno Cathala. What? Joo melko yllättävä veto häneltä, mutta respectiä siitä, että Bruno ei ole yhden mekaniikan mies. Kingdominohan pokkasi tämän vuoden Spiel des Jahresin, joten ei se nyt huono voi olla. Pelissä sijoitellaan dominolaattojen muotoisia maalaattoja kukin pelaaja omaan kuningaskuntaansa ja lopussa pisteytetään eri alueet ja eniten pisteitä kerännyt on paras kuningas. Jokainen uusi laatta pitää asettaa jonkun toisen laatan viereen ja vähintään yksi maatyyppi laatassa pitää sopia sen viereiseen laattaan. Pelin lopussa jokaisella on edessään 5x5 kokoinen valtakuntaruudukko. Tai ainakin melkein, sillä joskus käy niin, että et voi jotain laattaa asettaa laillisesti, joten joudut heittämään sen suoraan takaisin laatikkoon.

Kingdominon laatikko mahtuu melkein käsilaukkuun.

Ei Kingdomino ole hassumpi perhepeli. Yksi erä on melko nopea, joten perään mahtuu pari revanssikierrosta helposti. Mitään maata mullistavaa syvyyttä se ei ehkä tuo, mutta ei sen ole tarkoituskaan. Peli on todella helppo oppia ja säännöt on helppo muistaa, koska pisteiden laskeminenkaan ei ole moninmutkaista. Laatat olivat mukavan paksuja ja laadukkaan oloisia.

Kingdominon jälkeen vaeltelin pitkin Kaapelitehdasta etsien Todellisuuspaon pariskuntaa, mutta silmä ei vaan osunut sitten millään heihin. Päädyinkin sitten takaisin kirjastohalliin etsimään jotain pelattavaa. Olisimme halunneet testata uuden Ticket to Ride: Rails and Sailsin, mutta se oli ihan koko ajan jollain muulla lainassa. Päädyimme pelailemaan kahta triviapeliä, Faunaa ja Terraa. Muistinpa taasen miksi en pelaa aviomieheni kanssa triviapelejä. Jani katsoo jokaisen eläindokkarin joka telkasta tulee, joten häneltä tuppaa löytymään vastaukset kaikkiin aihepiirin kysymyksiin.

Tiedätkö missä kaikialla sisiliskot asustaa?

Terra on Faunan sisarpeli, jossa kysymysten aihepiiri on enemmän maantieteeseen liittyvä. Pidin Faunan eläinaiheesta ehkä hieman enemmän, mutta Terran pisteidenlasku oli kivasti virtaviivaistettu, mikä tällaiselle pelille sopii paremmin. Jossain välissä taisin paikallistaa Todellisuuspakolaiset, jotka olivat ovelasti piiloutuneet nurkan taakse Mangroviaa pelaamaan. Vaihdoimme muutamat sanat ja salaiset käsiliikkeet, ja palasin sitten nätisti omaan pöytään vielä hetkeksi.

No mutta, siellähän on herra puheenjohtaja.


Jossain kohtaa alkoi istumalihaksia pakottamaan ja vatsaa kurnimaan, joten annoimme periksi kisaväsymykselle, ja lähdimme kohti Lautapelit.fi:n liikettä, jossa tein pikaisen ostosreissun ennen ruokaa. Mukaan tattui Caverna Cave vs cave -kaksinpeli sekä Five Tribesin lisäosa Whims of the Sultan. Tämän kertainen Lautapelaamaan jäi lyhyeksi, ja hieman harmitti kun  monet tutut jäi löytämättä ihmistungoksesta, mutta kehon ehdoilla mennään, voin vain todeta näin 5,5kk raskaana olevana.

Kotona olenkin jo päässyt testaamaan Cavernan kaksinpelattavaa pikkuveljeä, ja tykkäsin muuten paljon! Ei se nyt niin kovin paljon isoveljeään muistuta, mutta huoneiden tehtailu ja työläisenasettelu ilman työläisiä maistui kyllä. Uwelle tuttuun tapaan resursseja on useampaa laatua, mutta miljoonan tokenin sijaan ne merkataan pelilaudan sivussa olevaan resurssimittariin, joten tavaraa ei ole liikaa. Kannattaa tsekata jos eteen tulee!

Jani on syventynyt pohtimaan seuraavaa muuviaan. 


Teimme myös tällä viikolla nopean vierailun Pitäjänmäen kirjastoon, jossa on megahyvä pelihylly! Vaikka emme asu  Pitäjänmäellä päinkään, on siellä kiva välillä piipahtaa. Aina on jotain tarttunut mukaan, ja tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Jani halusi napata Terran mukaan, koska uskoo vanhempiensa innostuvan siitä. Okei, sanoin myöntyvästi, vaikka tiesin sen tarkoittavan taas tappiota minulle. Itse valitsin hyllystä Russian Railroadsin, jota moni on kehunut. Näyttää ihan hyvältä, mitä nyt boksia hieman availin eilen. Nappasimme myös The Manhattan Projectin, joka on siis työläisenasettelua atomipommiteemalla. Aika synkkää joo, mutta kuvitus on onneksi sarjakuvamaisen kepeä, ettei mene ihan synkistelyksi. On siis hommaa tuleville viikoille!

Olisiko tässä jo kaikki tällä kertaa?


Eipä tässä tällä erää muuta, nyt pitää lähteä pelailemaan. Mutta olkaapas kuulolla, koskaan ei tiedä mitä linjoilla tapahtuu!